Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Nurmi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Nurmi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Yle KulttuuriCoctail: Liikuttava liikkumattomuus

Paavo Nurmi 1925. Neittamon tai  Heinrich Ifflandin
kuva, jota ei julkaistu T. Kailan Nurmi-kirjassa, on esillä
Kansallismuseon näyttelyssä
Julkinen ja kätketty Suomi.

"Mikä sen hauskempaa kuin reippailu raittiissa ulkoilmassa. Mikä sen riemukkaampaa kuin polkea mutkaista tietä näkymättömiin tai kiivetä tunturin kuvetta huikeaa laskua varroten. Kaikessa rauhassa henkeni ja ruumiini pelaavat samaan maaliin, kunnes joku yrittää ohi.

Siinä hetkessä alan kilpailla, äkkiä olen yhtä tosissani kuin kiekkoäijä kaukalolla. Näin hyvin huippu-urheilun henki on sisäistynyt ruumiiseeni, vaikka en ole käyttänyt kelloa enkä mitannut lenkkejäni sen jälkeen, kun lopetin kilpailemisen.

Eikä nuoremmilla ole helpompaa: "Pumppia, jalkapäivää ja tapaamisia personal trainerin kanssa." Näin nuorten toimituksen jäsen Sofia Kontro aloittaa kolumninsa, joka päättyy toiveeseen:

"Olisi mielenkiintoista nähdä, mihin ikäluokkani kykenisi, jos se suuntautuisi pakaralihaksen sijasta kehittämään samalla intohimolla ajatteluaan." (SS 10.3.2017)

Hengen palattua ruumiiseen tiivistin kokemukseni kolmeen aforismiin:

Jos alat kilpailla, olet ylikunnossa.
Jos kilpailet itsesi kanssa, et tunne itseäsi, vaan mittaat yli-ihmisen sisuasi.
Jos urheilun tarkoitus on terve elämä, ihminen ei pysy kunnossa kilpailemalla. Sillä kellon kanssa tappelija on niin sisukas yrittäjä, että haluat tappaa toisen elukan.

Väitän siis, että nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä, vaan tuhoaa mahdollisuuden tuntea itsensä ajattelevaksi eläimeksi, ihmiseksi. 

tiistai 17. marraskuuta 2015

Hanneksen pakkomielteet eivät ole vain fiktiota

Hanneksen toistamispakot syömisen, harjoittelun ja varsinkin ennen kilpailua eivät vaikuta vain fiktiolta Lentävässä suomalaisessa, jos niitä vertaa estejuoksija Sandra Erikssonin todellisiin pakkomielteisiin, joita hän on kuvannut Ruotsin Runners Worldin blogissaan.

"Se, että kurkistan ulko-oven ovisilmästä joka ilta ennen kuin menen nukkumaan, ei ehkä ole niin omituista. Mutta se ei oikein riitä. Minun täytyy katsoa reiästä viidestä eri kulmasta."

"Minun täytyy myös laskea, kuinka monessa ikkunassa on valo vastapäisessä talossa. Siksi minun pitää katsoa taloa kahdesta eri ikkunasta. Ja minun pitää nähdä koko talo kummastakin ikkunasta."

"Sitten on tuhansia muitakin asioita. Esimerkiksi minun pitää koskea mahdollisimman moneen pintaan, kun istun tietokoneelle, kuten tuoliin, pöytään, tietokoneeseen, näppäimistöön, näyttöön, paitaani, ihooni, hiuksiini jne. Sellaisia juttuja."


Karo Hämäläisen kuvaus Paavo Nurmesta romaanissa Yksin taas tulee mieleen tästä Erikssonin mielteestä:

"Kaikista eniten pelkään tehdä virheitä. Mikään ei pelota minua niin paljon kuin tehdä jotain väärin, kun joku toinen näkee tai kuulee. Rakastan uusien asioiden opettelua, mutta vihaan tehdä niitä ensi kertaa. On melkoinen projekti saada minua tekemään uusia asioita harjoituksissa."

Suom. Ilta-Sanomat 17.11.2015.

tiistai 4. elokuuta 2015

Juoksijat liikemiehinä | Runners as businessmen

"Kuvassa urheilu-uralta liikemiehiksi jatkaneet miestentarvikeliikkeen perustanut Paavo Nurmi (vas.) ja Hannes Kolehmainen (oik.) Kolehmaisen 60-vuotispäivillä vuonna 1949." Pressikuva: Urheilumuseon luvalla.





"Vaateliikkeen olin perustanut jo Berliinin olympiavuotena. Kolehmaisella oli urheilukauppansa, ja hän väitti, etteivät urheilijat saisi mistään niin halvalla laadukasta tavaraa kuin hänen puodistaan. En ollut entinen urheilija vaan nykyinen liikemies. Ryhdyin myymään vaatteita herroille, joiden ei tarvinnut hikoilla paitaansa märäksi ja joille ei tarvinnut selittää laadun hintaa. Liikkeeni laitoin Mikonkadulle, Kolehmaisen kauppaa paremmalle paikalle."
(Karo Hämäläinen: Yksin, WSOY 2015, 201)

Kuvataiteilija Erkki Soininen herättää paikkasidonnaisella Suurjuoksija Hannes Kolehmainen liikemiehenä 1924 - 53 - teoksellaan  Suomen 1912 maailmankartalle juosseen Hannes Kolehmaisen urheilukaupan eloon Helsinki City Marathonia edeltävällä viikolla 10. - 15.8.2015 Helsingin keskustassa.  Taiteilija liikkuu teoksineen Kaisaniemessä toimineen kolmen eri osoitteen välillä urheilukaupan silloisten aukioloaikojen mukaisesti.

Suurjuoksija Hannes Kolehmainen liikemiehenä 1924 - 53
10. - 15.8.2015
Mikonkatu 15 B; Kaisaniemenkatu 3; Kaisaniemenkatu 4
ma - pe  klo 9 - 17
la 9-15  

Visual artist Erkki Soininen brings the first Finnish athletics olympics gold medalist Hannes Kolehmainen´s sport shop back to life for the week before Helsinki City Marathon, 10.-15 of August 2015 in Helsinki city center with his site-specific work of art  Runner Hannes Kolehmainen as a businessman 1924 - 53. Soininen moves with his artwork between three locations of Kolehmainen´s sport shop, in accordance with the then opening hours of the shop.

Runner Hannes Kolehmainen as a businessman 1924 - 53 
10. - 15.8.2015
Mikonkatu 15 B; Kaisaniemenkatu 3; Kaisaniemenkatu 4
Mon - Fri  9am - 5pm
Sat 9am - 3pm

maanantai 3. elokuuta 2015

Nurmi pyyhki Kolehmaisen ajan historiaan

Karo Hämäläisen romaani Yksin  ilmestyy
10.8.2015.
Kirjailijan ja Parnasson tuottajan Karo Hämäläisen romaani Yksin (2015) liittyy Suomen tunnetuimman urheilijan Paavo Nurmen elämään. Yksin on tiettävästi vasta toinen kotimainen kaunokirjallinen teos, jossa oikeasti elänyt huippu-urheilija on päähenkilönä. Puolifiktiivisen elämäkerran Paavo Nurmi, juoksijain kuningas (1997) kirjoitti urheilutoimittaja Antero Raevuori. 

Kun edellisessä, ensimmäisessä kokonaisessa urheilufiktiossa New Yorkin Lentävä suomalainen (2014) päähenkilönä juoksi Hannes Kolehmainen, tarkensin Karo Hämäläiseltä muutaman urheiluromaaniin kuuluvan perusseikan, jotka näyttivät jääneen epäselviksi esimerkiksi Lentävän suomalaisen vastaanotossa, arvosteluissa, jutuissa ja niihin liittyneissä keskusteluissa.  

Romaanissa New Yorkin Lentävä suomalainen seikkailee myös Paavo Nurmi. Onko hän romaanisi Yksin päähenkilö?

Monessa mielessä kyse on samasta henkilöstä. Henkilöhistoria ja monet luonteenpiirteet muistuttavat kovin New Yorkin Lentävän suomalaisen Paavo Nurmea. Romaani on olennaisesti aina tulkinta. Siksi kyseessä ovat väistämättä eri henkilöt.

Jos päähenkilösi on sama Nurmi, poikkeaako hän siitä Lentävän suomalaisen Paavosta, jonka olet lukenut ja millä tavalla?

Yksin on Paavo Nurmen fiktiivinen omaelämäkerta. Se on siis Paavo Nurmen, vieläpä vanhan Paavo Nurmen puhetta ja muistoja. Hänen tulkintansa omasta itsestään varmasti poikkeaa neutraalin tulkitsijan, kuten objektiivisuuteen pyrkivän historioitsijan, näkemyksestä siitä, millainen Nurmen elämän on ollut.

Suhteessa tietokirjojen ja haastattelujen Nurmeen olen noudattanut samaa periaatetta kuin Wäinö Aaltonen veistäessään Paavo Nurmen patsasta – Aaltonenhan veisti Nurmen todellisuuden vastaisesti päkiäastujaksi: "Taideteoksen oma sisäinen liike pysähtyy ja rytmi särkyy, jos pysyy jyrkästi naturalismissa."

Oppiiko Yksin-romaanin Nurmi taalojen kasaan juoksemisen konstit Kolehmaisen veljeksiltä? Ja jos niin, miten hän jalostaa niitä konsteja eli taitoja eteenpäin, kivitaloiksi asti?

Yksin-romaanin Nurmelle erityisesti Hannes Kolehmainen on isä, jonka hän murhaa niin kuin pyrkii murhaamaan muutkin isänsä. Juoksuidoleiden Hannes Kolehmaisen ja Alfred Shrubbin kohdalla isänmurha tuntuu onnistuvan sillä, että Nurmi juoksee heiltä maailmanennätykset, mutta oman biologisen isän Johan Fredrik Nurmen kanssa kamppailu on vaikeampaan.

Isänmurhan teemaan kuuluu se, että Nurmi vähättelee isiltään saamiaan oppeja tai jättää ne mainitsematta luodessaan itsestään kuvaa, jossa hän on tehnyt uransa ja elämänsä romaanin nimen mukaisesti yksin. Romaanissa on kuvattu yksityiskohtaisesti, kuinka Paavo Nurmi rikkoo Tukholmassa Hannes Kolehmaisen samalla stadionilla kymmenen vuotta aiemmin juokseman maailmanennätyksen. Kohta kuvaa mielestäni hyvin romaanin minäkertojan suhtautumista esikuvaansa.

"Kirosin saksalaisen, ajattelin Kolehmaista. Näin hänen hymyilevät kasvonsa, lyhyen savolaisen vartensa ja kuhmuraiset polvensa. Hannes-hymy syöpyi aivoihini ja käski jalkojani liikkumaan. 

Viimeiselle kierrokselle läksin pahasti hänen aikaansa jäljessä, mutta hymy kivettyi päämääräkseni, vihani kohteeksi. Ajattelin Tukholman olympiastadionia kymmenen vuotta kaksi kuukautta ja kaksi päivää aiemmin. Muistin lapsuuden tiukat kilpajuoksut, joissa loppuspurttia ottaessani ajattelin olevani Kolehmainen, joka pinnistää itsestään irti vielä yhden nopeuden.

Viimeisellä kierroksella askeltani ei ajanut järki vaan tunne. Himo ja viha.

Taitoin kierroksen vain 63,8 sekunnissa. Pyyhin Kolehmaisen ajan historiaan reilun sekunnin erolla.

Kun kilpailun jälkeen kävelin pukusuojaan, jalat olivat oudon keveät ja pää tyhjä. Syyskuun aurinko paistoi viistosti stadionin katon kohdalla.

Olin omillani."

Toinen kuvaava kohta on kesältä 1932, jolloin Nurmi saa Hannes Kolehmaiselta Hannes-juoksukengät Viipurissa juostua maratonin olympiakatsastusta varten – tämä on historiallinen fakta. Eikä hän juokse niillä – mikä pitää edelleen paikkansa. Romaanissa Nurmi kertoo syyksi sen, että hänen mielestään Kolehmaisen olisi pitänyt antaa rahaa reklaamin vastineeksi. Myöhemmin Nurmi kehui julkisesti Hanneksia.

Yksin-romaanin minäkertojan suhtautumisen Hannes Kolehmaiseen kiteyttää virke: "Julkisesti kutsuin häntä Hannekseksi, mutta Kolehmainen hän minulle oli."

Rahapalkkiot poikivat pörssissä
Risto Rytin neuvoilla 


Paavo Nurmi oli ilman muuta ammattijuoksija, vaikka kisaili myös amatöörien kisoissa kuten olympialaisissa. Eikä hän suinkaan ollut ainutlaatuinen tapaus. Rahapalkkioiden vastaanotossa esikuvista ei taatusti ollut pulaa. Nurmi myös epäilemättä testasi amatööriammattilaisuuden rajaa, jos enää siitä edes muodonkaan vuoksi välitti.

Olennaista on, että Nurmi ryhtyi sijoittamaan rahojaan. Hän sai neuvoja Risto Rytiltä ja osti osakkeita Helsingin pörssistä. Pääoma juoksi hänelle markkoja samalla, kun hän juoksi lisää seteleitä. Selvästi positiivinen kassavirta ja taitava taseen sijoittaminen tuottivat tulosta. Nurmen sanottiin olleen aikanaan siitä poikkeuksellinen grynderi, että hän pystyi rakentamaan kivitalon Helsinkiin ilman vierasta pääomaa.

Omaa liikemiesuraansa Yksin-romaanin minäkertoja kuvaa kyynisesti: "Niin paljon vihasin häviämistä, että jäin rikkaanakin köyhäksi."

Millaiseen kerrontaratkaisuun olet päätynyt urheiluromaanissasi? Vai, onko jokin muu kuin urheiluromani tarkempi määritelmä teoksellesi?

Mietin eri kerrontaratkaisuja – pitkään harkitsin asetelmaa, jossa kertojana olisi ollut Ville Ritola –, mutta kun löysin vanhan Nurmen katkeroituneen ja samalla menneistä saavutuksistaan ylpeän äänen, ratkaisu oli selvä. Yksin on Paavo Nurmen fiktiivinen omaelämäkerta, vanhan Paavo Nurmen minämuotoinen tilinpäätös omasta elämästään.

Urheiluromaani on hyvä määre teokselle siinä kuin muutkin, onhan päähenkilö yksi maailmanhistorian menestyneimmistä yleisurheilijoista. Kuten romaaneissa on tapana, keskiössä ei kuitenkaan ole urheilu vaan ihminen.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Kestävyysjuoksun historian arvostelu


Erkki Vettenniemi
Suomalaisen kestävyysjuoksun historia
SKS 2014, 336 s.

Suomalaisen huippu-urheilun komein kaari alkaa Hannes Kolehmaisesta ja loppuu joko Kaarlo Maaninkaan tai Martti Vainioon. Kaari on niin pitkä, että tähän päivään mennessä se ei ole mahtunut yhteen kirjaan. Ja kun tietokirjailija ja tutkija Erkki Vettenniemi lopulta kertoo koko kotimaisen kestävyysjuoksun historian, käytettävissä on vain 336 sivua.

Jälkisanoissaan Vettenniemi toteaakin, että hänen tiivistämänsä tarina on "muuan mahdollinen näkemys". Ennen muuta tiivistämistä helpotti se, että Vettenniemi rajaa urheilun muusta yhteiskunnasta erilliseksi ”saarekkeeksi”. Näin kerrottuna juoksuharrastus sikisi yksittäisen nuorukaisen oikusta, eikä esimerkiksi vakavamielisenä sosiaalisen nousun yrityksenä. Joidenkin tutkijoiden yhteiskunnalliset selitysmallit eivät nimittäin Vettenniemen mielestä löydä urheilusta juuri muuta kuin teorian:

"Suomalainen juoksu-urheilun aaltoliike on siten ymmärrettävä mieluummin yksilötason motivaation ja harjoittelutaidon kehittyneisyyden kuin tärkeilevien teorioiden kautta." (322)

Vettenniemen teoriaa tukee Lasse Virénin tarina. Meksikon vuoden 1968 pettymysten jälkeen, kuka uskoi Suomeen palkatun valmentajan Arthur Lydiardin sanoja noin kolmesta vuodesta, jotka tarvitaan huipulle nousemiseen. Uskoiko Lassekaan kolmantena vuotena 1971 EM-tappioidensa jälkeen, mutta nuorukainen jatkoi omaa, Lydiardin ja Rolf Haikkolan neuvomaa polkua, ja neljäntenä kesänä hän oli maailman paras. Jossain lähiössä saattaa joku Lasse tälläkin hetkellä ravata pururataa ja ottaa olympiakultaa Tokiossa 2020, niin kuin Virén lopetti suomalaisen kestävyysjuoksun 36-vuotisen korpivaelluksen Münchenissä 1972.

Poistamalla urheilusta yhteiskunnallisuuden ja riisumalla viitteet, joita Vettenniemen edelliseen juoksukirjaan Joutavan juoksun jäljillä kertyi peräti 1 637, kestävyysjuoksun historia tiivistyy, mutta ei mahdu kansien väliin ilman näkemystä. Vaikkapa sitä, että maassamme viitteet olisivat Vettenniemen laskelmien mukaan kiinnostaneet ’viittä urheiluhistoriaan vakavassa mielessä suhtautuvaa henkilöä’.

Näin kapeassa, alle 350 sivun raossa kirjoittajan on oikaistava monessa historian mutkassa. Siksi Vettenniemi harmittelee, että ei valinnut yksikön ensimmäistä persoonaa kertojakseen. Toinen harmi selvisi Helsingin kirjamessujen lavalla, jossa kirjailija kertoi alun perin suunnitelleensa kirjaa Viljami Kolehmaisesta. Teos ei vaan mahtunut kustantajan uuteen linjaan. (Samalla tavalla SKS:n linjalta tipahti Siltalan julkaisema Matti Kuusen noin 800-sivuinen elämäkerta, josta olisi pitänyt ottaa puolet pois.)

Näkemystä on tarvittu varsinkin teoksen rungon valamisessa. Vettenniemi on paaluttanut talonsa neljän pääluvun varaan. ”Lentävät veljekset” vaihtuu Antwerpenin 1920 olympialaisten kohdalla kestävyysjuoksumme ensimmäiseksi nousukaudeksi ”Juoksijoitten loihdittu maa”, joka loppuu sotaan. Kolmas luku ”Entisten juoksijoitten maa” päättyy Jouko Kuhan vuoden 1968 maailmanennätykseen, josta alkaa toinen nousu ja viimein pääluku ”Punasolujen pauloissa”.

Rajauksen jälkeen persoonallista näkemystä vahvistaa kirjan aloitus, jonka voi lukea kestävyysjuoksumme toisen nousun alkutahdeiksi tai lopuksi. Nämäkin tiedot ovat olleet kaikkien käytettävissä, mutta kuka muu kuin Vettenniemi osaisi yhdistää ne tällä tavalla. (Juoksuhistoriaa katkovat tietoiskutyyppiset poikkeamat polulta. Ainakin minulle on jäänyt tuntemattomaksi juoksijaksi esimerkiksi Kolehmais-veljesten edeltäjä Ravalj-Matti, joka voitti hevoskilpailuja Kuopion seudulla jo 1800-luvun puolivälissä. Kuka muistaa sitäkään, että ”kestävyysjuoksun luvatussa maassa ei ollut muille kuin huipuille suunnattuja koitoksia ennen lokakuuta 1967”? Silloin juostiin I Impivaaran juoksu.)

Kun Hanneksen veljen Viljami Kolehmaisen vaimo Betty pyysi lupaa ripotella Floridassa kuolleen miehensä tuhkat Väinölänniemen urheilukentälle, kuopiolaiset alkoivat kierrellä ja kiemurrella. Kirkkoherra kielteli, vaikka Väinölänniemellä oli ollut hautausmaa ‒ tosin tätä ei kerrota Vettenniemen kirjassakaan. Mutta niemellä juoksee Hannes pronssipatsaana, ja kuopiolaisilla on nyt urheiluhistorian ymmärtämättömyydestään huolimatta kunnia olla kestävyysjuoksumme alku- ja loppupiste Suomen ensimmäisessä juoksuhistoriassa.

Kun Kuopion läänihallitus lopulta kielsi ripottelemasta Viljamin tuhkia urheilukentälle 18.8.1968, Kuha oli juossut edellisenä päivänä 3000 metrin esteiden maailmanennätyksen Tukholmassa. Siitä alkoi kestävyysjuoksumme toinen nousu, joka loppui Maaningan Moskovan olympiamitaliin tai Vainion vuoden 1984 dopingkäryyn. Sen jälkeen juoksijat ovat voineet tiputella tuhkaa niskaansa. Janne Holménin ja Jukka Keskisalon juoksut ovat jääneet valopilkuiksi, kun 5 000 ja 10 000 metrin ennätykset ovat edelleen Vainion nimissä ja 1930-luvun ajoilla voitettaisiin Kalevan kisoissa.

Vettenniemen näkemykseen liittyy myös kirjan uutinen, joka sekin juoksuttaa juonta tiiviimmäksi. Nimittäin Hannes ei juossut Suomea maailmankartalle, vaan hänen vanhempi veljensä ja valmentajansa Viljami eli Vili taikka Wiljam, joka muutti Amerikkaan ammattilaisjuoksijaksi kaksi vuotta ennen Hannesta. New Yorkissa Lentäväksi suomalaiseksi nimitettiin ensin Wiljamia sitten vasta Hannesta, jonka kautta Vilin neuvoja sai myös Paavo Nurmi Turkuun.

Vili siis juoksi Suomen maailmankartalle ja juoksee kasaan Vettenniemen historiaa, mutta sankarin yhteiskunnallisuus tuottaa kerrontaan kiemuroita. Vili on kyllä Vettenniemen mukaan "työväenaatteen mies" ja "jonkun sortin sosialisti", mutta hänen Kuopioon perustamansa ensimmäinen työväenurheiluseura Riento sivuutetaan. Hanneksen toiseen työväenurheiluseuraan Helsingin Jyryyn liittyvä työmaalta erottaminen johtaakin näin kummalliseen selitykseen: "Kenties hän pyysi saada tulla erotetuksi." (38)

Urheilua ympäröivään yhteiskuntaan liittyy raha, jonka takia Viljamia ei koskaan palkattu valmentajaksi Suomeen. Viljamilla ei ollut vara tehdä töitä niillä nimellisillä matkakorvauksilla, jotka Nurmi sai valmentaessaan Suomen juoksijoita Berliinin kisoihin 1936. Eikä Paavokaan Berliinin jälkeen ollut kovin innostunut näistä ilmaisurakoista. Samasta syystä kuin Viljami intervalliharjoittelun isä Mihály Iglói jäi tulematta Suomeen 1960-luvun alussa, ja vasta Lydiardin arvioitiin ansaitsevan jotain muuta kuin lämmintä kättä.

Tutkija Ossi Viidan väitöskirjassa Hymyilevä Hannes (2003) olympiavoittaja Kolehmainen ei hanki Yhdysvaltain kansalaisoikeuksia asuessaan New Yorkissa 1912‒1921. Oikaistuaan tämän virheen Vettenniemi toteaa:

"Ilmeisesti kukaan perheen ulkopuolinen ei tullut tietämään, että Hannes otti vaivihkaa maan kansalaisuuden ennen kuin rupesi opettelemaan talonpoikaista elämäntapaa Varsinais-Suomen lakeuksilla.” (78)

Kuitenkin Suomen Urheilulehdessä julkaistiin keväällä 1921 pieni juttu ”Hannes – USA:n kansalainen”. Uutinen päättyy kommenttiin: ”Amerikkalaisten ilon särpimeksi sopii huomauttaa olympialaisia kisoja koskevasta säännöstä, joka sisältää että henkilö, joka kerran on edustanut jotakin kansallisuutta olympialaisissa kisoissa, ei voi edustaa mitään muuta kansaa toisissa kisoissa. Ei ole siis pelättävissä, ettei Hannes edelleenkin voisi edustaa Suomea, jos niiksi tulee.”

Vaikka Vettenniemi pitää urheilua omana ”saarekkeenaan”, hän ei jatka urheilun hyvää kertomusta. Hän ironisoi Tahko Pihkalan ”kansallisromanttista sielua” ja muita ”nostalgiaan taipuvaisia tahoja”. Ja ennen muuta Vettenniemi nostaa esiin maamme ensimmäisiä sekuntijuoksuja järjestäneen Viktor Heikelin, joka Nurmen Pariisin voittojen jälkeen alkoi puhua ”niin sanotuista olympialaisista”.

Helleenien ihailija Heikel piti jo Pariisin olympialaisia 1924 massoille suunnattuna sirkuksena, voimanäytteinä, jotka eivät ole ihmisarvolle sopivia. Heikel sai tietysti kimppuunsa sen ajan urheilupropagandistit, Pihkalan ja Martti Jukolan, jotka olisivat näitä nykyajan liikkumattoman kansan liikuttajia, urheilun hyvän kertomuksen jatkajia. Nurmi esitti 1970-luvun alussa yhtä ankaraa arvostelua urheilun sieluttomista arvoista kuin Heikel, joka nimitti Nurmea juoksukoneeksi Pariisin olympiavoittojen jälkeen.

Suomalaisen juoksupuheen lajityypin, selittelyn, alkupisteen Vettenniemi asettaa Lontoon olympialaisiin 1948. Aikaisempiin häviäjiin kansan raivo ei kohdistunut yhtä ankarasti kuin Viljo Heinoon, jonka oli löydettävä selitys tappiolleen englantilaisesta keittiöstä. Ruoka ei sopinut hänen vatsalleen. Seuraava selitysklassikko on Mikko Ala-Leppilammen EM-kisoista 1965. Anemian sijasta Mikko syytti epäedullista tyyliään, juoksuasento oli jämähtänyt pystyyn: ”Kenties sekunnit kävisivät karisemaan vartaloa kallistamalla?’Jotain uutta on tehtävä.’” (220)

Humoristisen vartalon kallistelun sijasta verbaaliseen ylenantoon Ala-Leppilampi syyllistyi Vettenniemen mielestä Hymyn 1981 joulunumerossa kertoessaan kolmesta veritankkauksestaan, joilla hän syyllisti kaikki 1970-luvun nousukauden sankarit. Dopingia Vettenniemi on tutkinut tarkemmin kirjoissaan Piikit ja pillerit (2009) ja Lahden ansa (2012).

Piristeitä otettiin jo 1800-luvulla. Samana vuonna 1898, kun kuusipiikkisiä piikkareita käytettiin ensimmäisen kerran, Bayern markkinoi heroiinia uni- ja yskänlääkkeenä, joka sopi lapsillekin. Toista maailmansotaa edeltävältä ajalta Vettenniemi lainaa ruotsalaisen huippujuoksijan Edvin Widenin todistusta siitä, että amfetamiinivalmisteet olivat kovassa kurssissa heti 1930-luvulla, ja sodan jälkeen nautittiin ainakin saksalaiskeksintö pervitiinistä, metamfetamiinista.

Vettenniemen historian mukaan käytännössä kaikki huippujuoksijat ovat syyllistyneet vilppiin. Viljam Kolehmainen oli harvoja poikkeuksia, koska ammattilaisjuoksijana hänen ei tarvinnut sotkeutua salakähmäisiin sopimuksiin eikä pimeisiin palkkioihin:

”Jos siis suomalaisen juoksu-urheilun rehtiydestä kannetaan huolta, tilinteon tulisi käynnistyä räikeistä raharikkeistä eikä legitiimistä veriterapiasta. Ja silloinkin olisi tähdennettävä, että jokainen amatööripykälän velvoittavuus murrettiin ensin ulkomailla, sitten vasta Suomessa, modernin urheilun reunavaltiossa.” (313)

Kestävyysjuoksumme vuoristorata on Vettenniemen mielestä johtanut monttuun, ilmeisen lopulliseen hautaan. Jos Väinölänniemelle ei ripoteltu Viljamin tuhkia, niin joka tapauksessa urheilupyhäkkö on vähitellen palaamassa hautausmaaksi. Kenttä on pääsääntöisesti tyhjä, jokasään juoksuradoilla ei näy edes hölkkääjiä, vaikka Vettenniemen päättää historiansa sanoilla: ”Lentävien suomalaisten maasta on tullut uudella vuosisadalla hiipivien hölkkäreiden valtakunta.” (318)

Voi tietysti käydä niinkin, että jalkaurheilut palaavat 1800-luvun ammattimaisten taitojuoksijoiden (Kunstläufer) aikaan. Jos historia toistaa itseään, älytekstiileissään hiipivää tv-kansaa viihdyttäviä rataravureita kirittävät pian sähköiset jänikset tai elävät hevoset selässään partaisia naisia ja muita ilvehtijöitä. Veikkaamaan päästään dopingin vaikutuksista, kun paremmin pärjänneille annetaan lähtöviivalla vähemmän piikkejä ja pillereitä kuin huonompia tuloksia taivaltaneille juoksutaiteilijoille. 

(Jouni Tossavainen: "Vili juoksi Suomen maailmankartalle", Kritiikki XI, 92‒ 95)

1) Paavo Nurmi 2) Lauri Pihkala


Kestävyysjuoksun huiput  Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historian (2014) henkilöhakemiston sivumainintojen perusteella.

Juoksijat
Nurmi, Paavo 102
Kolehmainen, Hannes 60
Kolehmainen, Viljam 39
Virén, Lasse 36
Ritola, Ville 24
Kolehmainen, Tatu 23
Zátopek, Emil 23
Vasala, Pekka 21
Väätäinen, Juha 21
Päivärinta, Pekka 18
Mäki, Taisto 14
Salminen, Ilmari 14
Wide, Edvin 14
Larva, Harri 13
Bouin, Jean 18
Iso-Hollo, Volmari 18
Vainio, Martti 10

Valmentajat
Pihkala, Lauri 43
Lydiard, Arthur 11
Haikkola, Rolf 10
Robertson, Lawson 7
Posti, Hannu 6
Elevaara, Jouko 5

Toimittajat
Pihkala, Lauri 43
Jukola, Martti 22
Kolkka, Sulo 22
Melart, Juhani 8
Kukkonen, Anssi 5
Noponen, Paavo 5
Tiilikainen, Pekka 1

maanantai 26. tammikuuta 2015

"Eksistentiaalista tyhjyyttä poteva veteraani"

Liikunta & Tiede, 99.
Tähän mennessä parasta analyysia New Yorkin Lentävästä suomalaisesta löysin Liikunta & Tiede -lehdestä. Kuopioon asti tätä lehteä ei tule, ei kirjastoon eikä kauppoihin, mutta irtonumeroita voi ostaa Akateemisesta Helsingissä. Osaa jutuista voi lukea myös netissä, ei kuitenkaan näitä pohdintoja:

"... luomus on ensinnäkin urbaani urheilija. Hannes Kolehmainen on harjoitellut 'kivitalojen kanjoneissa', jotka ovat täynnä 'hiilenkatkua, autojen kaasuja ja nokea'. Kilpailut tapahtuvat samaisissa kanjoneissa ja joskus yhtä tunnkaisissa halleissa, kuten Madison Square Gardenissa. Juuri tuon nimisen areenan myöhempiin käyttäjiin lukeutuvat myös jääkiekkoilijat, mikä yhteensattuma auttaa ymmärtämään, että kilpajuoksu ei ole yhtään sen lähempänä (ihmis)luontoa kuin jääkiekon kaltainen aktiviteetti.”

Liikunta & Tiede, 100.
”New Yorkin Lentävä suomalainen on siis kaunokirjallisuutta, toisin kuin Ossi Viidan (2003) elämäkerrallinen tutkimus Tossavaisen päähenkilöstä. Vaikka lajityypeissä on vissi ero, tekijät ovat samalla asialla; he varustavat ammoin kuolleen maanmiehensä elämän merkityksillä. Kun Viita työstää Kolehmaisesta suomalaisten porvareiden sortamaa muurariurheilijaa, Tossavainen taritsee lukijoilleen juurettoman, raajoistaan rapistuvan ja suorastaan eksistentiaalista tyhjyyttä potevan veteraanin, joka on lojaali vain lompakkoaan kohtaan.”

”Kuinka ollakaan, Selänteen elämäkerta ilmestyi vain hieman New Yorkin Lentävän suomalaisen jälkeen (Mennander 2014). Teemun summittainen selailu jo osoittaa, että jääkiekon parissa sankaruutta tuotetaan yhtä naiivilla otteella kiuin juoksu-urheilussa niinä aikoina, joina Kolehmainen ja Nurmi täyttivät taskujaan Amerikan raharadoilla.”


(Erkki Vettenniemi: ”Aikamme amerikansuomalaiset sankarit”, Liikunta & Tiede 6/2014, 99-100)

Aiemmin tehdyt arvostelut ja haastattelutlöytyvät täältä.