Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ossi Viita. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ossi Viita. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Huippu-urheilu on erotettava valtiosta

ME EMME URHEILE, VAAN HUIPPU-URHEILU KÄYTTÄÄ MEITÄ


(Tiivistelmä kirjailija Jouni Tossavaisen alustuksesta "Liikuttava liikkumattomuus" Woimistelu- ja urheiluseura Riennon 110-vuotisjuhlan osana Kuopion pääkirjastossa 18.3.2017. Julkaisuvapaa)

Hannes ja perässäjuoksijat
Kuopion pääkirjastossa
perjantaina 18.3.2017 klo 13.00.
Kaikenlaisen kilpailun läpäistessä tv-kameran tapaan koko yhteiskunnan sitä ei pitäisi jättää lätkäsällien varaan. Kiekko-teemujen, tv-harkimoiden ja muiden F1-luokan liikkumattomien liikuttujien vastapainoksi studioon voisi joskus istuttaa yhden ruutu-urheilun kyseenalaistajan.

Niin Yleisradion kuin päivälehtien työhön näyttää kuuluvan pääasiassa huippu-urheilun markkinoiminen, vaikka Ylen arvojen mukaan "Yle Urheilun tavoitteena on käsitellä myös arkoja aiheita". Missä ja milloin näin on tehty? Vastauksessaan Ylen etiikasta vastaava päällikkö toteaa, että "Yle Urheilu on määrätietoisesti kehittänyt Ylen arvopohjalle sopivaa monipuolista tarjontaa".

Jos toimituksissa on hyvistä eettisistä arvoista huolimatta vaikea vaihtaa raidetta, niin eivät siihen ole valmiita huippu-urheilulla doupatut seura-aktiivitkaan, vaikka markkinavetoista tulosurheilua puolustavat argumentit yksi kerrallaan ovat menettäneet sisältönsä ja sitä myötä merkityksensä kansan liikuttajina. Me emme urheile, vaan huippu-urheilu käyttää meitä.

Liikunta ei palaa ihmisen palvelukseen, ennen kuin huippu-urheilu erotetaan valtiosta omaksi dopingvapaaksi areenaksi. Kaikki valtion urheiluvarat on keskitettävä kansan liikuttamiseen ja tulosurheilu siirrettävä itse itseään kustantavaksi kilpailuksi maksullisilla kanavilla. Kun huippu-urheilun terveellisyydellä hurskastelu lopetetaan, urheilija saa doupata vapaasti, ja se joka haluaa seurata tätä tuloskilpailua, kustantaa itse urheilunsa.

Mutta huippu-urheiluun keskittyneelle Suomen Olympiakomitealle keskitetään nyt verovaroja ja vastuuta myös lasten, nuorten, aikuisten ja erityisryhmien liikunnasta. Eikä tervettä sielua löydy ruumiista, vaikka myös kulttuuriväki on oppinut vetoamaan taiteen kansanterveyttä edistäviin vaikutuksiin. Kulttuurin sijaan on saatu hyvinvointipalvelut, ja se mikä ei edistä hyvinvointia ei ole enää tarpeellista taidetta.

Kun kunto, nautinto ja virkistys eivät riitä uheiluporukoiden jatkuvan kasvun tarpeisiin, on tuotettu uusin stiiknafuuli: liikkumattomuus. Näin urheilun hyvä kertomus saadaan jatkumaan tällä kertaa. Ruumis on jälleen valtion ilmaus. Valtion tehtävä on pitää ruumis liikuttavan puhtaana ja huolehtia siitä, että kansalainen kehittyy toivottuun suuntaan fyysisesti ja moraalisesti eikä lisäänny alempiarvoisten ruumiiden kanssa. Toisaalta yksittäisen ruumiin ominaisuuksilla ei ole lopulta merkitystä, sillä olipa lihava miten hyvä, ahkera ja rakas pullukka hyvänsä, hän on silti syyllinen sillä perusteella, että on läski. Ja kukapa meistä ei tuntisi itseään hieman liian lihavaksi.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Hanneksen perässä Kuopiossa lauantaina 18.3.


tiistai 25. lokakuuta 2016

Urheilukirjojen yksinäiset työparit

Vas. Karo Hämäläinen, Mika Wickström, Ossi Viita ja Ari Paunonen Urheilumuseon väistötiloissa Kalasatamassa maanantaina 24.10.2016.

Vihdoin pääsin kättelemään tutkija Ossi Viitaa ja kiittämään sekä Hymyilevästä Hanneksesta (2003) että käsikirjoituksen luvuista muutenkin kuin sähköpostissa. Ilman Viidan väitöskirjaansa keräämää Kolehmais-tietoa ei olisi romaania Lentävä suomalainen (2014).

Kiitos Viidan kutsun pääsin osallistumaan myös Urheilukirjaston ensimmäiseen lukupiiriin, joka istuttiin Urheilumuseon väistötiloissa Vanhalla talvitiellä. Sotakirjaston tiloista, entisestä makkaratehtaasta, museo palaa Olympiastadionille vasta kolme vuoden evakon jälkeen.   

Jos Viitaa voi pitää Lentävän suomalaisen "työparina", niin ilman urheilutoimittaja Matti Hannuksen taustatöitä ei olisi ilmestynyt ilmeisesti Suomen ensimmäistä oikeaan huippu-urheilijaan liittyvää elämäkertaromaania Paavo Nurmi, juoksijain kuningas (1997), jossa fiktion suuntaan mennään silloin, "kun on ollut kyse historiallisen totuuden kannalta vähemmän merkittävistä tapahtumista".   

Hannuksen osuus selvisi minulle vasta lukupiirissä, jossa oli mukana kirjan kirjoittaja, urheilutoimittaja Antero Raevuori. Uutinen Hannuksen "työparin" rooli oli aikoinaan myös Juoksija-lehden perustajalle Tapio Pekoselle, jonka toimituksessa Hannus oli töissä. Osittain tämä oman toimituksen pettäminen selittää Pekosen useamman sivun kitkerää kritiikkiä Juoksijain kuninkaasta.

Tätä taustaa valotti Juoksijan pitkäaikainen päätoimittaja ja toimittaja Ari Paunonen, jonka mukaan Pekonen oli peräti mustasukkainen Nurmesta. Turussa syntyneenä hän piti Nurmea itselleen pyhän alueena, jonne Raevuorella ei olisi ollut asiaa, ehkä ei edes luvan perästä.

"Työparin" töistä Ossi Viita kieltäytyi työttömänä tutkijana Ville Ritolan elämäkerran Suden hetkien (1997) kohdalla. Keräämästään aineistosta hän haluaa itse kirjoittaa kirjansa eikä esimerkiksi kirjailija Antti Tuuri, kuten esitettiin Ritolan kohdalla.

Mutta samanlaista mustasukkaisuutta kuin Pekolalla Nurmen takia Viidalla ei ole vaikkapa Kolehmaisen suhteen. Viidan mielestä urheiluromaani täydentää tutkimusta ja voi jopa päästä lähemmäs todellisuutta kuin tutkija tai tietokirjailija.

Jos Raevuori ei ole Karo Hämäläisen romaanin Yksin (2015) "työpari", niin ainakin Hämäläinen kiinnostui Nurmesta pidettyään esitelmän yläasteella Juoksijain kuninkaan pohjalta. "Syyllinen on paikalla", kuten Hämäläinen sanoi Vuoden urheilukirja -raadin ympärille kootussa lukupiirissä.

Ehkä enemmän kuin Nurmen yksinäisyydestä Yksin kertoo Hämäläisen yksinäisyydestä. Yksinäisyytensä hauskana ja sosiaalisena veikkona pidetty Hämäläinen kertoi huomanneensa katsoessaan jääkiekon MM-loppuottelua yksin. Sen voittanee Suomessa vain jouluaattoillan viettäminen yksin.

Romaanin rakennetta Hämäläinen suunnitteli elokuvan Amadeus (1984) Mozart-Salieri-ristiriidan pohjalta. Monologiksi käsikirjoitus kääntyi, kun Nurmen ja Ritolan riidat eivät menneet ristiin yhtä hyvin kuin elokuvassa. Vanhan miehen ääni löytyi Nurmen 70-vuotishaastattelun kohdasta, jossa sankari murtuu henkosen verran kieltäessään rahajuoksunsa omaisuutensa lähteeksi.

Paunosen lisäksi varsin miehiseen porukaan oli kutsuttu ainakin ME-juoksija Pentti Karvonen, 85, Hannu Teider, Seppo Martiskainen ja Erkki Alaja. Kun ei me nuoret, niin Volmari Iso-Hollon raittiudesta esimerkkiä ottanut ja mahahaavaleikkauksen takia itseään "puolivatsaisten" maailman parhaana juoksijana pitänyt Karvonen kertoi, kuinka dopingista päästään eroon seuraavissa olympialaisissa. Kirjeitse konstit on lähetetty myös Kansainvälisen yleisurheiluliiton puheenjohtajalle Sebastian Coelle.

Urheilumuseon blogi Tuuletuksia löytyy täältä. 

tiistai 11. lokakuuta 2016

Hanneksen suku suuttui kuunnelmasta

Niin tutkija Ossi Viidan kuin taiteilija Erkki Soinisen kanssa oli puhetta yhteydenottamisesta Hanneksen elossa elävään tyttäreen Helsingissä. Romaanin kirjoitusvaiheessa en halunnut ottaa yhteyttä Viidan ja Soinisen tapaamaan tyttäreen, koska samaan aikaan pelotti kirjailija Riikka Ala-Harjan romaanin kohtalo. Maihinnnousun (2012) ilmestyttyä Riikan sisko väitti tietävänsä paremmin, mitä fiktioon olisi pitänyt kirjoittaa.

Isä Jaakoppi, Martta, Alma ja Hannes häissään 1915.
Pelkoni olisivat ilmeisesti toteutuneet Kolehmaisen sukulaisten kohdalla. Siihen viittaa Hanneksen tyttären tyttären Ilse Auvisen lähettämä viesti Pekka Laasoselle, kuunnelman Lentävä suomalainen ohjaajalle ja Kuopion kaupunginteatterin johtajalle.

Kuunnelman kuunneltuaan Ilse Auvinen kirjoitti myös Facebookin julkiselle seinälleni niin, että voin lainata viestin kokonaan:

"Kuuntelin ja ihmettelin miksi fiktiivistä 'tietoa' levitetään henkilöstä, jonka elämä oli täysin toisenlainen. Mutta tämähän tuntuu olevan ajan trendi, keksitään 'totuuksia' eikä välitetä/haluta otta selvää asioiden oikeellisuudesta. Seuraavaksi varmaan Hanneksesta tehdään musta."

Laasoselle lähetyssä viestissä kuunnelman vääräksi tiedoksi tarkennetaan Hanneksen vaimon Alman siskon ikä. Viestissä Marttaa väitetään 14‒15 vuoden ikäiseksi niin, että Hannes olisikin ollut pedofiili eli lapsiin sekautuja. Kuitenkin kuunnelman ajassa keväällä 1921 Martta on 23-vuotias, syntynyt tietojeni mukaan vuonna 1898.

Se, että Hannesta palkattaisiin näyttelemän musta, viitannee televisiossa nähtyyn Mannerheim-fiktioon. Tosin yhtä fiktiota on Hanneksen sukulaisten oletus siitä, että kuunnelman tai romaanin pohjalta tehtäisiin näytelmää. Ei tehdä.

Aikoinaan tällaisilla puheilla saatiin Hanneksen patsaalle housut jalkaan Kuopiossa. Nyt uutiseksi jää, että Kolehmaisen sukulaiset eivät ole lukeneet romaania New Yorkin Lentävä suomalainen. Eikä pidäkään, jos jo kuunnelman takia joutui pahoittamaan mielensä.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Kestävyysjuoksun historian arvostelu


Erkki Vettenniemi
Suomalaisen kestävyysjuoksun historia
SKS 2014, 336 s.

Suomalaisen huippu-urheilun komein kaari alkaa Hannes Kolehmaisesta ja loppuu joko Kaarlo Maaninkaan tai Martti Vainioon. Kaari on niin pitkä, että tähän päivään mennessä se ei ole mahtunut yhteen kirjaan. Ja kun tietokirjailija ja tutkija Erkki Vettenniemi lopulta kertoo koko kotimaisen kestävyysjuoksun historian, käytettävissä on vain 336 sivua.

Jälkisanoissaan Vettenniemi toteaakin, että hänen tiivistämänsä tarina on "muuan mahdollinen näkemys". Ennen muuta tiivistämistä helpotti se, että Vettenniemi rajaa urheilun muusta yhteiskunnasta erilliseksi ”saarekkeeksi”. Näin kerrottuna juoksuharrastus sikisi yksittäisen nuorukaisen oikusta, eikä esimerkiksi vakavamielisenä sosiaalisen nousun yrityksenä. Joidenkin tutkijoiden yhteiskunnalliset selitysmallit eivät nimittäin Vettenniemen mielestä löydä urheilusta juuri muuta kuin teorian:

"Suomalainen juoksu-urheilun aaltoliike on siten ymmärrettävä mieluummin yksilötason motivaation ja harjoittelutaidon kehittyneisyyden kuin tärkeilevien teorioiden kautta." (322)

Vettenniemen teoriaa tukee Lasse Virénin tarina. Meksikon vuoden 1968 pettymysten jälkeen, kuka uskoi Suomeen palkatun valmentajan Arthur Lydiardin sanoja noin kolmesta vuodesta, jotka tarvitaan huipulle nousemiseen. Uskoiko Lassekaan kolmantena vuotena 1971 EM-tappioidensa jälkeen, mutta nuorukainen jatkoi omaa, Lydiardin ja Rolf Haikkolan neuvomaa polkua, ja neljäntenä kesänä hän oli maailman paras. Jossain lähiössä saattaa joku Lasse tälläkin hetkellä ravata pururataa ja ottaa olympiakultaa Tokiossa 2020, niin kuin Virén lopetti suomalaisen kestävyysjuoksun 36-vuotisen korpivaelluksen Münchenissä 1972.

Poistamalla urheilusta yhteiskunnallisuuden ja riisumalla viitteet, joita Vettenniemen edelliseen juoksukirjaan Joutavan juoksun jäljillä kertyi peräti 1 637, kestävyysjuoksun historia tiivistyy, mutta ei mahdu kansien väliin ilman näkemystä. Vaikkapa sitä, että maassamme viitteet olisivat Vettenniemen laskelmien mukaan kiinnostaneet ’viittä urheiluhistoriaan vakavassa mielessä suhtautuvaa henkilöä’.

Näin kapeassa, alle 350 sivun raossa kirjoittajan on oikaistava monessa historian mutkassa. Siksi Vettenniemi harmittelee, että ei valinnut yksikön ensimmäistä persoonaa kertojakseen. Toinen harmi selvisi Helsingin kirjamessujen lavalla, jossa kirjailija kertoi alun perin suunnitelleensa kirjaa Viljami Kolehmaisesta. Teos ei vaan mahtunut kustantajan uuteen linjaan. (Samalla tavalla SKS:n linjalta tipahti Siltalan julkaisema Matti Kuusen noin 800-sivuinen elämäkerta, josta olisi pitänyt ottaa puolet pois.)

Näkemystä on tarvittu varsinkin teoksen rungon valamisessa. Vettenniemi on paaluttanut talonsa neljän pääluvun varaan. ”Lentävät veljekset” vaihtuu Antwerpenin 1920 olympialaisten kohdalla kestävyysjuoksumme ensimmäiseksi nousukaudeksi ”Juoksijoitten loihdittu maa”, joka loppuu sotaan. Kolmas luku ”Entisten juoksijoitten maa” päättyy Jouko Kuhan vuoden 1968 maailmanennätykseen, josta alkaa toinen nousu ja viimein pääluku ”Punasolujen pauloissa”.

Rajauksen jälkeen persoonallista näkemystä vahvistaa kirjan aloitus, jonka voi lukea kestävyysjuoksumme toisen nousun alkutahdeiksi tai lopuksi. Nämäkin tiedot ovat olleet kaikkien käytettävissä, mutta kuka muu kuin Vettenniemi osaisi yhdistää ne tällä tavalla. (Juoksuhistoriaa katkovat tietoiskutyyppiset poikkeamat polulta. Ainakin minulle on jäänyt tuntemattomaksi juoksijaksi esimerkiksi Kolehmais-veljesten edeltäjä Ravalj-Matti, joka voitti hevoskilpailuja Kuopion seudulla jo 1800-luvun puolivälissä. Kuka muistaa sitäkään, että ”kestävyysjuoksun luvatussa maassa ei ollut muille kuin huipuille suunnattuja koitoksia ennen lokakuuta 1967”? Silloin juostiin I Impivaaran juoksu.)

Kun Hanneksen veljen Viljami Kolehmaisen vaimo Betty pyysi lupaa ripotella Floridassa kuolleen miehensä tuhkat Väinölänniemen urheilukentälle, kuopiolaiset alkoivat kierrellä ja kiemurrella. Kirkkoherra kielteli, vaikka Väinölänniemellä oli ollut hautausmaa ‒ tosin tätä ei kerrota Vettenniemen kirjassakaan. Mutta niemellä juoksee Hannes pronssipatsaana, ja kuopiolaisilla on nyt urheiluhistorian ymmärtämättömyydestään huolimatta kunnia olla kestävyysjuoksumme alku- ja loppupiste Suomen ensimmäisessä juoksuhistoriassa.

Kun Kuopion läänihallitus lopulta kielsi ripottelemasta Viljamin tuhkia urheilukentälle 18.8.1968, Kuha oli juossut edellisenä päivänä 3000 metrin esteiden maailmanennätyksen Tukholmassa. Siitä alkoi kestävyysjuoksumme toinen nousu, joka loppui Maaningan Moskovan olympiamitaliin tai Vainion vuoden 1984 dopingkäryyn. Sen jälkeen juoksijat ovat voineet tiputella tuhkaa niskaansa. Janne Holménin ja Jukka Keskisalon juoksut ovat jääneet valopilkuiksi, kun 5 000 ja 10 000 metrin ennätykset ovat edelleen Vainion nimissä ja 1930-luvun ajoilla voitettaisiin Kalevan kisoissa.

Vettenniemen näkemykseen liittyy myös kirjan uutinen, joka sekin juoksuttaa juonta tiiviimmäksi. Nimittäin Hannes ei juossut Suomea maailmankartalle, vaan hänen vanhempi veljensä ja valmentajansa Viljami eli Vili taikka Wiljam, joka muutti Amerikkaan ammattilaisjuoksijaksi kaksi vuotta ennen Hannesta. New Yorkissa Lentäväksi suomalaiseksi nimitettiin ensin Wiljamia sitten vasta Hannesta, jonka kautta Vilin neuvoja sai myös Paavo Nurmi Turkuun.

Vili siis juoksi Suomen maailmankartalle ja juoksee kasaan Vettenniemen historiaa, mutta sankarin yhteiskunnallisuus tuottaa kerrontaan kiemuroita. Vili on kyllä Vettenniemen mukaan "työväenaatteen mies" ja "jonkun sortin sosialisti", mutta hänen Kuopioon perustamansa ensimmäinen työväenurheiluseura Riento sivuutetaan. Hanneksen toiseen työväenurheiluseuraan Helsingin Jyryyn liittyvä työmaalta erottaminen johtaakin näin kummalliseen selitykseen: "Kenties hän pyysi saada tulla erotetuksi." (38)

Urheilua ympäröivään yhteiskuntaan liittyy raha, jonka takia Viljamia ei koskaan palkattu valmentajaksi Suomeen. Viljamilla ei ollut vara tehdä töitä niillä nimellisillä matkakorvauksilla, jotka Nurmi sai valmentaessaan Suomen juoksijoita Berliinin kisoihin 1936. Eikä Paavokaan Berliinin jälkeen ollut kovin innostunut näistä ilmaisurakoista. Samasta syystä kuin Viljami intervalliharjoittelun isä Mihály Iglói jäi tulematta Suomeen 1960-luvun alussa, ja vasta Lydiardin arvioitiin ansaitsevan jotain muuta kuin lämmintä kättä.

Tutkija Ossi Viidan väitöskirjassa Hymyilevä Hannes (2003) olympiavoittaja Kolehmainen ei hanki Yhdysvaltain kansalaisoikeuksia asuessaan New Yorkissa 1912‒1921. Oikaistuaan tämän virheen Vettenniemi toteaa:

"Ilmeisesti kukaan perheen ulkopuolinen ei tullut tietämään, että Hannes otti vaivihkaa maan kansalaisuuden ennen kuin rupesi opettelemaan talonpoikaista elämäntapaa Varsinais-Suomen lakeuksilla.” (78)

Kuitenkin Suomen Urheilulehdessä julkaistiin keväällä 1921 pieni juttu ”Hannes – USA:n kansalainen”. Uutinen päättyy kommenttiin: ”Amerikkalaisten ilon särpimeksi sopii huomauttaa olympialaisia kisoja koskevasta säännöstä, joka sisältää että henkilö, joka kerran on edustanut jotakin kansallisuutta olympialaisissa kisoissa, ei voi edustaa mitään muuta kansaa toisissa kisoissa. Ei ole siis pelättävissä, ettei Hannes edelleenkin voisi edustaa Suomea, jos niiksi tulee.”

Vaikka Vettenniemi pitää urheilua omana ”saarekkeenaan”, hän ei jatka urheilun hyvää kertomusta. Hän ironisoi Tahko Pihkalan ”kansallisromanttista sielua” ja muita ”nostalgiaan taipuvaisia tahoja”. Ja ennen muuta Vettenniemi nostaa esiin maamme ensimmäisiä sekuntijuoksuja järjestäneen Viktor Heikelin, joka Nurmen Pariisin voittojen jälkeen alkoi puhua ”niin sanotuista olympialaisista”.

Helleenien ihailija Heikel piti jo Pariisin olympialaisia 1924 massoille suunnattuna sirkuksena, voimanäytteinä, jotka eivät ole ihmisarvolle sopivia. Heikel sai tietysti kimppuunsa sen ajan urheilupropagandistit, Pihkalan ja Martti Jukolan, jotka olisivat näitä nykyajan liikkumattoman kansan liikuttajia, urheilun hyvän kertomuksen jatkajia. Nurmi esitti 1970-luvun alussa yhtä ankaraa arvostelua urheilun sieluttomista arvoista kuin Heikel, joka nimitti Nurmea juoksukoneeksi Pariisin olympiavoittojen jälkeen.

Suomalaisen juoksupuheen lajityypin, selittelyn, alkupisteen Vettenniemi asettaa Lontoon olympialaisiin 1948. Aikaisempiin häviäjiin kansan raivo ei kohdistunut yhtä ankarasti kuin Viljo Heinoon, jonka oli löydettävä selitys tappiolleen englantilaisesta keittiöstä. Ruoka ei sopinut hänen vatsalleen. Seuraava selitysklassikko on Mikko Ala-Leppilammen EM-kisoista 1965. Anemian sijasta Mikko syytti epäedullista tyyliään, juoksuasento oli jämähtänyt pystyyn: ”Kenties sekunnit kävisivät karisemaan vartaloa kallistamalla?’Jotain uutta on tehtävä.’” (220)

Humoristisen vartalon kallistelun sijasta verbaaliseen ylenantoon Ala-Leppilampi syyllistyi Vettenniemen mielestä Hymyn 1981 joulunumerossa kertoessaan kolmesta veritankkauksestaan, joilla hän syyllisti kaikki 1970-luvun nousukauden sankarit. Dopingia Vettenniemi on tutkinut tarkemmin kirjoissaan Piikit ja pillerit (2009) ja Lahden ansa (2012).

Piristeitä otettiin jo 1800-luvulla. Samana vuonna 1898, kun kuusipiikkisiä piikkareita käytettiin ensimmäisen kerran, Bayern markkinoi heroiinia uni- ja yskänlääkkeenä, joka sopi lapsillekin. Toista maailmansotaa edeltävältä ajalta Vettenniemi lainaa ruotsalaisen huippujuoksijan Edvin Widenin todistusta siitä, että amfetamiinivalmisteet olivat kovassa kurssissa heti 1930-luvulla, ja sodan jälkeen nautittiin ainakin saksalaiskeksintö pervitiinistä, metamfetamiinista.

Vettenniemen historian mukaan käytännössä kaikki huippujuoksijat ovat syyllistyneet vilppiin. Viljam Kolehmainen oli harvoja poikkeuksia, koska ammattilaisjuoksijana hänen ei tarvinnut sotkeutua salakähmäisiin sopimuksiin eikä pimeisiin palkkioihin:

”Jos siis suomalaisen juoksu-urheilun rehtiydestä kannetaan huolta, tilinteon tulisi käynnistyä räikeistä raharikkeistä eikä legitiimistä veriterapiasta. Ja silloinkin olisi tähdennettävä, että jokainen amatööripykälän velvoittavuus murrettiin ensin ulkomailla, sitten vasta Suomessa, modernin urheilun reunavaltiossa.” (313)

Kestävyysjuoksumme vuoristorata on Vettenniemen mielestä johtanut monttuun, ilmeisen lopulliseen hautaan. Jos Väinölänniemelle ei ripoteltu Viljamin tuhkia, niin joka tapauksessa urheilupyhäkkö on vähitellen palaamassa hautausmaaksi. Kenttä on pääsääntöisesti tyhjä, jokasään juoksuradoilla ei näy edes hölkkääjiä, vaikka Vettenniemen päättää historiansa sanoilla: ”Lentävien suomalaisten maasta on tullut uudella vuosisadalla hiipivien hölkkäreiden valtakunta.” (318)

Voi tietysti käydä niinkin, että jalkaurheilut palaavat 1800-luvun ammattimaisten taitojuoksijoiden (Kunstläufer) aikaan. Jos historia toistaa itseään, älytekstiileissään hiipivää tv-kansaa viihdyttäviä rataravureita kirittävät pian sähköiset jänikset tai elävät hevoset selässään partaisia naisia ja muita ilvehtijöitä. Veikkaamaan päästään dopingin vaikutuksista, kun paremmin pärjänneille annetaan lähtöviivalla vähemmän piikkejä ja pillereitä kuin huonompia tuloksia taivaltaneille juoksutaiteilijoille. 

(Jouni Tossavainen: "Vili juoksi Suomen maailmankartalle", Kritiikki XI, 92‒ 95)

1) Paavo Nurmi 2) Lauri Pihkala


Kestävyysjuoksun huiput  Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historian (2014) henkilöhakemiston sivumainintojen perusteella.

Juoksijat
Nurmi, Paavo 102
Kolehmainen, Hannes 60
Kolehmainen, Viljam 39
Virén, Lasse 36
Ritola, Ville 24
Kolehmainen, Tatu 23
Zátopek, Emil 23
Vasala, Pekka 21
Väätäinen, Juha 21
Päivärinta, Pekka 18
Mäki, Taisto 14
Salminen, Ilmari 14
Wide, Edvin 14
Larva, Harri 13
Bouin, Jean 18
Iso-Hollo, Volmari 18
Vainio, Martti 10

Valmentajat
Pihkala, Lauri 43
Lydiard, Arthur 11
Haikkola, Rolf 10
Robertson, Lawson 7
Posti, Hannu 6
Elevaara, Jouko 5

Toimittajat
Pihkala, Lauri 43
Jukola, Martti 22
Kolkka, Sulo 22
Melart, Juhani 8
Kukkonen, Anssi 5
Noponen, Paavo 5
Tiilikainen, Pekka 1

maanantai 26. tammikuuta 2015

"Eksistentiaalista tyhjyyttä poteva veteraani"

Liikunta & Tiede, 99.
Tähän mennessä parasta analyysia New Yorkin Lentävästä suomalaisesta löysin Liikunta & Tiede -lehdestä. Kuopioon asti tätä lehteä ei tule, ei kirjastoon eikä kauppoihin, mutta irtonumeroita voi ostaa Akateemisesta Helsingissä. Osaa jutuista voi lukea myös netissä, ei kuitenkaan näitä pohdintoja:

"... luomus on ensinnäkin urbaani urheilija. Hannes Kolehmainen on harjoitellut 'kivitalojen kanjoneissa', jotka ovat täynnä 'hiilenkatkua, autojen kaasuja ja nokea'. Kilpailut tapahtuvat samaisissa kanjoneissa ja joskus yhtä tunnkaisissa halleissa, kuten Madison Square Gardenissa. Juuri tuon nimisen areenan myöhempiin käyttäjiin lukeutuvat myös jääkiekkoilijat, mikä yhteensattuma auttaa ymmärtämään, että kilpajuoksu ei ole yhtään sen lähempänä (ihmis)luontoa kuin jääkiekon kaltainen aktiviteetti.”

Liikunta & Tiede, 100.
”New Yorkin Lentävä suomalainen on siis kaunokirjallisuutta, toisin kuin Ossi Viidan (2003) elämäkerrallinen tutkimus Tossavaisen päähenkilöstä. Vaikka lajityypeissä on vissi ero, tekijät ovat samalla asialla; he varustavat ammoin kuolleen maanmiehensä elämän merkityksillä. Kun Viita työstää Kolehmaisesta suomalaisten porvareiden sortamaa muurariurheilijaa, Tossavainen taritsee lukijoilleen juurettoman, raajoistaan rapistuvan ja suorastaan eksistentiaalista tyhjyyttä potevan veteraanin, joka on lojaali vain lompakkoaan kohtaan.”

”Kuinka ollakaan, Selänteen elämäkerta ilmestyi vain hieman New Yorkin Lentävän suomalaisen jälkeen (Mennander 2014). Teemun summittainen selailu jo osoittaa, että jääkiekon parissa sankaruutta tuotetaan yhtä naiivilla otteella kiuin juoksu-urheilussa niinä aikoina, joina Kolehmainen ja Nurmi täyttivät taskujaan Amerikan raharadoilla.”


(Erkki Vettenniemi: ”Aikamme amerikansuomalaiset sankarit”, Liikunta & Tiede 6/2014, 99-100)

Aiemmin tehdyt arvostelut ja haastattelutlöytyvät täältä.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Vihaiset eläkeläisjuoksijat: Tatu ja Paavo


”Tatu on nykyisin armottoman vihainen urheilulle. 
‒ Ei minulla ole mitään tekemistä kaikenmaailman liittojen lehtien kanssa! puhisi hän heti alkajaiksi. ‒ Koko urheilu on suurta humpuukia!” 
Kiitos tästäkin arkistouutisesta kuuluu
tutkija Erkki Vettenniemelle.
 (Tatu Kolehmainen, ”Vihainen maratoonari!”, Urheilun Joulu 1937).

Yhtä vihainen kuin Tatu oli Paavo Nurmi 1970-luvun alun viimeisissä haastatteluissa, joissa hän mitätöi urheilusaavutuksensa ja tuomitsi koko urheilusysteemin. Urheiluun verrattuna esimerkiksi taide oli jotain muuta, paljon kauemmin säilyvää.

Niin Tatun kuin Paavon lausunnoista on käytännössä vaiettu, mikä ei tarvinne selityksiä urheilumainosten välissä urheilujuttuja ja Yleisradion urheilupuffaamista seuranneilta.

Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historian (SKS 2014) mukaan Viljami Kolehmainen lihoi Floridassa yhtä pyöreäksi 90-kiloiseksi kuin veljensä Tatu vahtimestarin hommissa.

Vahtimestarina Hanneskin päätti työuransa, mutta kuvista päätellen hieman laihemmassa kunnossa kuin vanhemmat veljensä. Ossi Viidan Hymyilevän Hanneksen (Otava 2003) mukaan paremman puoleiset juomat olivat kuitenkin alkaneet kiinnostaa Helsingin urheiluliikkeestä luopumisen jälkeen 1950-luvulla.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Romaani otti yli 40, 29, 12 tai kolme vuotta


Kansi: Perttu Lämsä.

New Yorkin Lentävän suomalaisen valmistuminen vei yli 40, 29, 12 tai kolme vuotta. Jos romaaniin on tarvittu kaikki itse koettu juokseminen, niin treenit alkoivat 1970-luvun alussa Tervon Saarismäessä, ja lenkkeilyni on jatkunut enemmän tai vähemmän säännöllisenä tähän päivään asti.

Ensimmäisen lenkin juoksin sinisillä tennareilla. Tienvarteen mutkitteli kärrytietä kuusisataa metriä. Se meni hyvin. Maantiellä kivet pistelivät pohjien läpi. Se kuuluu asiaan, ajattelin, käännyin rantapolun kohdalla takaisin ja maitolaiturilta kotiin. ("Tossutesti", Kylmä maraton, 23)

Jos taas alkupiste laitetaan ensimmäiseen Kolehmais-mainintaan tuotannossani, niin se löytyy pääasiassa Tampereella kirjoitetun Juoksijan Testamentin (1985) runosta "Juoksija": 

(lukee harjoituspäiväkirjaa) // Hannes, Tatu ja Wilhelm Kolehmainen / aloittivat harjoituksensa valmentautumisjakson: // Pitkälahteen ja takaisin, Tatu painelee parhaiten..." (74)

Mikäli katsotaan, että romaani jatkaa siitä mihin urheilukirja Kylmän maratonin (2002) näytelmän muotoon kirjoitettu nimikkoteksti, joka kertoo Kolehmaisen veljesten ja Saastamoisen hevosen maratonista, päättyy, niin materiaalia on tullut kerätyksi 12 vuotta.

Varsinaista kirjoitustyötä kiihdytti kolmisen vuotta sitten Kuopion museon näyttely, jossa olivat esillä Hanneksen mitalit ja vuosien 1912‒1913 harjoituspäiväkirja. Kuopiossa heinä-elokuun vaihteessa 2014 järjestettävien Kalevan kisojen ansiosta sama näyttely on esillä tänä kesänä. 

Kustantaja Liken lisäksi romaanin ensimmäisen versioon tutustuivat ja osuvaa palautetta antoivat Kolehmaisesta väitöskirjan Jyväskylän yliopistoon tehnyt tutkija Ossi Viita ja toinen tohtori, tietokirjailija Erkki Vettenniemi, joka parhaillaan kirjoittaa Suomen kestävyysjuoksun historiaa.

Käsikirjoituksen kolme viimeistä versiota.
Huomenna katselen jälleen Pushkinin
pään yli Lönnrotinkadulle.
Oikovedoksen korjausteni ja lisäkorjausteni ja kustannustoimittaja Jaakko Launimaan vielä parempien korjausten jälkeen kirja lähti painoon 27.5.2014. Jaakon kanssa pääsin töihin, kun pitkäaikainen kustannustoimittajani Stella Vuoma jäi vuorotteluvapaalle Likestä. Kannen tekijäksi ja taittajaksi onnistuin saamaan Otavasta Perttu Lämsän, jonka Koulu-romaanin ulkoasu kuului vuoden kauneimmaksi valittuihin teoksiin vuonna 2009.

Tämän työn päärahoittajia kolmen viimeisen vuoden aikana ovat olleet Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahasto, Pohjois-Savon taidetoimikunta, Otavan Kirjasäätiö ja kirjastoapurahat.

lauantai 18. tammikuuta 2014


Hannes ja Viljam Kolehmaisen treenauskirja jäi julkaisematta, mutta Hanneksen avustuksella Toivo T. Kaila kirjoitti elämäkerran, jonka WSOY julkaisi vuonna 1926.

Ossi Viita: Hymyilevä Hannes.
Työläisurheilija Hannes
Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa
Suomessa, Otava 2003.

Aloitin tämän blogin huomattuani, että Hannes Kolehmaisen New Yorkin ajasta 1912 ‒ 1921 ei kerrota nelinkertaisen olympiavoittajan esittelyissä tai se sivuutetaan muutamilla maininnoilla ja osin virheelliseesti, kuten vaikkapa Yleisurheilu.fi-sivustolla: 

Hannes oli jo 1912 muuttanut Yrjö Koivistoisen kanssa Yhdysvaltoihin ja kilpaili siellä vuoteen 1920 saakka Viljamin toimiessa hänen managerinaan. Yhdysvaltain kansalaisia heistä ei kuitenkaan tullut ja Hannes palasi itsenäistyneeseen synnyinmaahansa lähes vuosikymmenen tauon jälkeen.

Väinölänniemen Hannes.
Wikipediassa, jota esimerkiksi Facebook lainaa esittelyssään, yhdeksän vuotta mahtuu kahteen lauseeseen: Kolehmainen competed for a number of years in the United States, wearing the Winged Fist of the Irish American Athletic Club. He also enlisted in the 14th Regiment of the National Guard of New York, and became a U.S. citizen in 1921, ja suomenkielisessä Wikipediassa Amerikan-aika mahtuu yhteen lauseeseen: Olympialaisten jälkeen Kolehmainen muutti Yhdysvaltoihin, jossa hän kilpaili Irish American Atletic Club -urheiluseuran väreissä.

Tietoa löytyy kyllä Ossi Viidan väitöskirjasta Hymyilevä Hannes. Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa Suomessa, Otava 2003, ja Toivo T. Kailan elämäkerrasta Hannes Kolehmainen. Suomalaisen suurjuoksijan elämä ja urheilusaavutukset, WSOY 1926.

Romaanin New Yorkin Lentävä suomalainen (Like 2014) tapahtuma-aika kerrotaan Viidan kirjassa sivuilla 261 - 262.