Entä jos urheilija onkin kyborgi?

Guillaume le Blanc:
Juoksu, 2018, 121-122.

Ensimmäisen lentävän suomalaisen velipoika Hannes Kolehmainen ei litki vettä lenkillä. Kuiva mies juoksee Hanneksen mielestä kevyemmin, ainakin romaanissa New Yorkin Lentävä suomalainen. 

Ja nyt Hesarin tiedesivultakin voi lukea, kuinka kaiken maailman kuntoilijat on huijattu kantamaan muovisia juomapulloja (Annika Mutanen: "Näin meidät huijattiin juomaan vaikka ei ole jano", HS 21.1.2019. https://www.hs.fi/tiede/art-2000005970455.html).

Jotkut kyselevät jopa, miksi juoksevat, ja päätyvät näköjään useimmiten samaan välineurhoiluun kuin muutkin markkinurheilun uskolliset pullonkannattelijat. Entä jos nykyurheilijat ovatkin jo kyborgeja juoksujensa, vitamiinijuomien muiden varusteidensa ansiosta, miettii ranskalainen maratoonarifilosofi Guillaume le Blanc vasta käännetyssä teoksessaan Juoksu - Fyysisiä mietiskelyjä (Courir. Médiations physiques, suom. Tapani Kilpeläinen, niin & näin 2018).

Lyhyitä, mutta ei aina kerralla nielaistavia mietiskelyjä kirjassa on yhtä monta kuin maratonissa kilometrejä. Rajaus on aiheeseen sopiva, silti sattumanvarainen. Filosofisesti laajeennutaan samaan suuntaan kuin tamperelainen Tapio Koski Heideggerin jäljillä Juoksemisen filosofiassaan (2005), mutta urheiluhulluudessa ei mennä yhtä kyyporiksi kuin Jari Ehrnrooth Juoksussaan (2012).

Ehrnroothin juoksuihin palaan romaanin Kuoharit I-III (2018) kolmannessa osassa.

PS kyborgeja eivät ole vain urheiluhullut juoksijat, vaan me kaikki, jotka "innostuimme mittamaan askeliamme, untamme ja sykettämme, ja nyt laitteet kertovat meille, miten pitäisi elää. Emmekö osaa enää tehdä mitään itse? kysyy professroi Natascha Schüll", joka on tutkinut itsensämittaajia vuodesta 2013. (HS 2.2.2019)

Vallan hyvä iskurityöläinen: Hannes Kolehmainen

Hyvää joulua! Moskova 9.9.2008.

Urheilu kuten muutkin yritykset, armeija, joulu, koulu, sairaala ja yliopisto lataavat vallan ihmisen kehoon kehdosta ruumiiseen, ja ruumiskin asemoidaan arkussaan terveen järjen mukaiseen järjestykseen hautausmaalla. Ja kun järki voittaa, totuus on jotain muuta.

Juoksijana Hannes Kolehmainen oli tämän vallan hyvän lataamon iskurityöläinen. Yhdessä veljensä Viljamin kanssa hän tuotti kapitalistiseen talouteen tietoa kehosta samalla tavalla kuin sotilas- ja koulukuri, jota toteutettiin tehokkaimmin valtiovaltaa vastustaneiden vallankumouksellisten Neuvostoliitossa, proletariaatin diktatuurissa. Karl Marxia häpäisseistä ruumiin kolotuksista irti hierominen kestää näköjään sukupolven jos toisenkin, olipa Venäjällä käytössä öljyä eli linimenttiä.

Vanhemmiten niin Hanneksesta, Viljamista kuin Tatusta tuli lihavia, vallan yhtä paksuja ja leveitä kuin nykyhetkestä, josta ei saa kiinni.

Taatusti ei voi sanoa, pitäisikö olla liikkumaton vai liikkua, että mainostaja ei huomaisi heikkoa kohtaani, läskiäni, juoppouttani tai tupakointiani, joiden kimppuun valtiovallan jokapäivä siunaama yksityisyrittäjä pureutuu kaikilla kanavilla somen vahvistaessa lauman yksimielisyyttä. Napit on pantu korviin, nappulat paikalleen ja lääketieteen nimissä luetteloidaan mahdollisimman suuri sairaiden joukko.

”Kehon hallinta ja tietoisuus omasta kehosta on voitu saavuttaa vain sen vaikutuksesta, että valta on lautautunut kehoon: voimistelu, harjoitukset, lihasten kehittäminen, alastomuus, kauniin kehon ylistäminen... kaikki tämä tapahtuu viivalla, joka johtaa haluun saada oma keho sitkeällä, itsepäisellä ja pikkutarkalla työllä, jota valta on suunnannut lasten kehoihin, sotilaiden kehoihin ja terveisiin kehoihin.

Mutta heti kun valta tuottaa tämän vaikutuksen, joka on samansuuntainen kuin sen valloitukset, esiin tulee väistämättä oman kehon vaatiminen valtaa vastaan, terveys asettuu taloutta vastaan, nautinto asettuu seksuaalisuuden, avioliiton ja sivellisyyden moraalisia normeja vastaan. Ja yhtäkkiä siitä, minkä ansiosta valta oli voimakasta, tulee sitä, minkä vuoksi sen kimppuun hyökätään... Valta on edennyt kehoon, sitten se huomaa joutuvansa alttiiksi tuossa samassa kehossa... ja taistelu jatkuu.

(Michael Foucault: Parhaat, suom. Tapani Kilpeläinen, niin & näin 2014, 145)