maanantai 14. heinäkuuta 2014

Savolainen Hannes hymyilee | Aamulehti

Jouni Tossavainen kirjoitti romaanin Suomen ensimmäisestä suurjuoksijasta. Kirjassa Hannes Kolehmainen on muuttamassa New Yorkista Suomeen ja urheilu-uran jatko on epävarma.


Aamulehti 13.7.2014, B 26-27
Vanhalla, vähän rakeisella filmillä juoksija rynnistää loppusuoraa ja voittaa kilpailun, vaikka ranskalainen Jean Bouin on aivan kyljessä kiinni. Maalissa voittaja heiluttaa yleisölle ja hymyilee kameralle. Jos lihaksia särkee, se ei näy mestarin kasvoilta.

Vuosi on 1912 ja paikka Tukholman olympiastadion. Juoksija onHannes Kolehmainen , ”hymyilevä Hannes” ja alkuperäinen ”lentävä suomalainen”. Mies, jonka sanottiin Tukholmassa juosseen Suomen maailmankartalle. Suomi oli vielä osa Venäjää.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin sama Kolehmainen hymyilee kameralle toimittaja Anssi Kukkosen Yleisradiolle tekemässä haastattelussa. Juoksija muistelee juhlallisuuksia, joita kolminkertaiselle olympiavoittajalle järjestettiin, kun hän Amerikassa pari vuotta vietettyään palasi hetkeksi Suomeen vuonna 1914.

”Kukkia oli joka asemalla... Kun Kuopioon pääsin, koko toinen pää vaunua oli täynnä kukkia. Sinne minä jätin ne kaikki”, Kolehmainen sanoo, ehkä hieman haikeasti.
Savon murre on juoksijan puheesta lähes kadonnut matkan varrelle: New Yorkiin, Piikkiöön, Helsinkiin.

Keväällä 2014 kuopiolainen kirjailija Jouni Tossavainen istuu tietokoneen äärellä ja viimeistelee Hannes Kolehmaisesta kertovaa romaaniaan New Yorkin lentävä suomalainen. Näyttöruudun valossa kirjailijan asento on ergonomisesti hyvä, mies on yli 50-vuotiaana edelleen jäntevässä kunnossa.

Tilanteesta ei tosin ole olemassa filmiä tai edes videota, mutta aina voi käyttää mielikuvitustaan – niin kirjailijatkin tekevät.

Tossavainen on itse entinen juoksija. Vesannon urheilijoiden paidassa 1970-luvulla hänen alaansa olivat keskipitkät matkat. Menestystä tuli piiritasolla jonkin verran. 800 metrin ennätys jäi hieman kahden minuutin huonommalle puolelle, mutta pirun kovaa tuonkin tuloksen saavuttaakseen täytyy painella.

Tossavainen osaa epäilemättä kuvitella, miltä Hannes Kolehmaisesta tuntui keväällä 1921. Paluu juoksumaailman huipulle houkutti Antwerpenin maratonin voiton jälkeen, vaikka vaimo vastusteli ja muurarin kymmentuntiset työpäivät verottivat voimia. Nilkka vihoitteli aina vain pahemmin.


Juoksijana Tossavainen on myös katsellut Kolehmaisen kantapäätä – ei tosin radalla, vaan Kuopion Väinölänniemen urheilukentän puistossa, jonne vuonna 1952 pystytettiin Kolehmaisen lennokas patsas. Nuori Tossavainen kävi joskus ennen kisoja läpsäisemässä Hanneksen jalkapohjaa ja saattaa vieläkin lenkillä tehdä niin.

Kun Tossavainen puhuu, savon kieli kuuluu välillä selvästi, välillä ei juuri ollenkaan.

Kesäkuun lopussa kuopiolaisessa kahvilassa Tossavainen vaikenee hetken kuin savolainen sfinksi. Olen juuri kysynyt, kuinka pitkälti New Yorkin lentävä suomalainen on tosipohjainen kuvaus Kolehmaisen viimeisestä keväästä Amerikan mailla.

– Olen tähdännyt teokseen, joka on fiktiota. Faktapuoli ruokkii ihmisen kykyä samastua siihen fiktioon.

– Erkki Vettenniemeltä ilmestyy syksyllä Juoksemisen historia. Siinä teoksessa faktat ovat varmaan oikeammin, Tossavainen vastaa miettimisen jälkeen.

Kysymys faktan ja fiktion suhteesta romaanissa voi tuntua turhalta, mutta sitä on tässä(kin) tapauksessa vaikea välttää. Etenkin New Yorkin lentävän suomalaisen alkupuoli saattaa vaikuttaa dramatisoidulta historiankirjoitukselta, varsin tiukasti tosipohjaiselta kertomukselta. Loppua kohden keitos alkaa kuplia jo niin reippaasti, että varomatonkin lukija valpastuu.

Kirjan ”totuuden” pohdintaan houkuttaa myös tieto, että Tossavainen on kerännyt Kolehmaisesta paljon tietoa – lukenutOssi Viidan vuonna 2003 ilmestyneen väitöskirjan Hymyilevä Hannes, kahlannut läpi viime vuosisadan alun sanomalehtiä, kierrellyt Kolehmaisen entisillä kotinurkilla New Yorkin Brooklynissa ja Staten Islandilla.

Kirjaa tehdessään Tossavainen kirjoitti myös Kolehmaiseen keskittyvää blogia.
Harrastuksen pitkäikäisyydestä kertoo, että jo vuonna 2002 ilmestyneeseen kirjoituskokoelmaan Kylmä maraton (urheilukirja) sisältyi näytelmä Kolehmaisen veljesten väitetystä kilpajuoksusta hevosen kanssa.

Tossavainen tietää hymyilevästä Hanneksesta niin paljon, että totuuden vääntäminen uskottavastikin monelle mutkalle on mahdollista.

Mutta mikä Tossavaista Kolehmaisessa, lähes muinaisessa legendassa, kiehtoo?
– Oma juoksutausta kuuluu varmaan niihin lähtökohtiin, miksi lähdin Hanneksesta romaania tekemään. Eihän se olisi muuten ehkä kiinnostanutkaan. Ja se, että Kolehmainen oli kuopiolainen ja savolainen.

Tossavainen on asunut suurimman osan elämästään Savossa, vaikka on viihtynyt välillä muuallakin. Kuopio merkitsee hänelle enemmän kuin satunnaista asuinpaikkaa.

– Vaimo väittää, että en voisi asua missään muualla kuin Kuopiossa, ja että olen jumittunut tänne. Ei minulla ole mitään muitakaan kaupunkeja vastaan, mutta täällä on sellaisia puolia, joita ei Tampereella, Turussa tai Helsingissä ole – esimerkiksi kalastusmahdollisuudet ja sitten kieli ja mentaliteetti.

Tossavaiselle savon kieli tarkoittaa muutakin kuin kotoista puheenpartta.
– Kun käyn velipojan ja kavereiden luona Tervossa, se on kielikylpyä. Se tapa tehdä lause, tai jos yritän tehdä huumoria, kyllä se savolaisen tavan kautta aina tulee.

Tossavaisen suhde savolaisuuden olemukseen tulee esiin myös hänen näkemyksessään Hannes Kolehmaisesta, joka kirjassa tapailee kotikulmiensa, kotjkaapuntinsa , sanontoja, vaikkei Alma-vaimo, jo toisen polven siirtolainen, niitä ymmärräkään.

Kirjassa Kolehmainen on köyhän työläisperheen poika, jonka oikea paikka olisi vuoden 1918 kansalaissodassa ollut punaisten puolella. Amerikassa päätöstä ei tarvinnut tehdä.

Tukholman olympiavoitot tekivät Kolehmaisen kuitenkin myös valkoisen Suomen sankarin, joka joutui tasapainoilemaan eri leirien välissä. Tilanne kärjistyi vuonna 1920 Antwerpenin olympialaisissa, joihin juoksija osallistui punaisen Suomen urheilijoiden boikotista huolimatta.


Tämän ristiriidan Tossavainen virittää romaanissaan äärimmilleen, kun kirjan Hannes joutuu Suomeen palatessaan pelkäämään Moskovan käskystä toimivia tappajia, luokkapetturi kun joidenkin silmissä oli. Amerikassakin toverit valvoivat työläisten puhdasoppisuutta tiukasti.

Tossavaisen romaanissa amerikansuomalaiset työläiset jakelevat postikorttia, jonka kuvassa Kolehmainen on kontallaan porvarin edessä. ”Lahtarimahti kiittää hyvää palvelijaa”, kuuluu teksti.
Mutta oliko tilanne oikeasti noin vakava ja mikä mies Kolehmainen poliittisesti lopulta oli? Työläistaustasta johtuen sydän varmaankin oli luonnostaan vasemmalla?
Tossavainen vastaa savolaiseen tapaan.

– Kun sen ajan lehtiä lukee, kielenkäyttö on uskomattoman roisia. Osa kirjan sitaateista on aitoja, osa fiktiota. Jos tarkasti lukee, huomaa, että yksi teksti on ilmestynyt samassa lehdessä, johon Sinkkuelämän Carrie kirjoittaa kolumneja. Että palataan siihen fiktioon vain.

– Minusta tuntuu, että Kolehmainen olisi ollut Suomen-aikanaan tannerilainen sosiaalidemokraatti, mutta tietysti nämä porvarilliset houkutukset olivat lähellä, urheilukauppiaana esimerkiksi.
Ja sitten päästään Kolehmaisen savolaisuuteen.

– Olennaista oli varmaan Hanneksen savolainen sekä-että-oleminen. Hän ei olisi halunnut joutua mihinkään välikäteen, mutta joutui kuitenkin aina kaikenlaisiin välikäsiin. Tärkeää oli myös velipoika Viljamin ohjailu. Hannes oli isänsä kuollessa vain viisivuotias, ja Viljami oli hänelle kuin isä. Tuntuu, että Viljami teki poliittiset päätökset, joihin Hannes ei olisi itse pystynyt.

Kolehmaisen juoksu-uran suuriin ristiriitoihin kuului tasapainoilu amatööriyden ja ammattilaisuuden välillä. Olympialaisiin pääsivät vain amatöörit, joiden rahapalkkioita seurattiin tarkasti. Hanneksenkin epäiltiin ottaneen juoksuistaan rahaa ja hänen toimiaan tutkittiin. Niin uskomattomalta kuin se nykyisenä rahaurheilun aikakautena kuulostaakin, juoksija joutui esittelemään palkintojaan urheiluliitolle todistaakseen, ettei ollut myynyt niitä rahaa ansaitakseen.
Ei muuten ollut. Tallella olivat, jokaista pystiä ja kelloa myöten.

Toki myös Hannes tienasi juoksuillaan ylimääräistä, muurarinpalkkaan verrattuna suurehkojakin summia. Ammattilaiseksi siirtynyt ja maratonin maailmanennätyksen juossut Viljami-veli saattoi kuitenkin huoletta laskuttaa enemmän.

Herää kysymys, miksei Hanneskin ryhtynyt Amerikassa avoimesti ammattilaiseksi?
– Tukholman jälkeen Berliinissä piti olla vuoden 1916 olympialaiset, jotka kuitenkin peruttiin. Ehkä siinä oli vähän jääkäriliikkeen kaltaista ajatusta, että Suomen puolesta juostaan. Hän meni tällä savolaisella sekä-että-mentaliteetilla, että sai ruskeita kirjekuoria, mutta silti jäi mahdollisuus juosta 1920 olympialaisissa, Tossavainen kertoo.

Romaaniaan varten Tossavainen on keksinyt Kolehmaisen elämään myös harha-askeleita rakkaudessa. Kirjailija ei kommentoi, onko niille mitään dokumentaarista pohjaa, mutta ne ovat sellaista aineistoa, joka saattaa suututtaa juoksijan jälkeläiset.

Tossavainen tietää tämän, eikä siksi ole edes yrittänyt kalastella tietoa Kolehmaisen sukulaisilta. Päätös vahvistui, kun Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-romaanin ympärille syntyi pari vuotta sitten kohu. Ala-Harjan sisar väitti kirjailijan käyttäneen teoksessaan luvatta hyväkseen suvun sisäisiä asioita.

Aamulehti, Kulttuuri 28-29.
Kuvat: Timo Hartikainen.
– Päätin silloin, etten ota mitään yhteyttä Kolehmaisen elävään sukuun välttääkseni ongelmat. Joko niin, että sieltä olisi tullut materiaalia, joka ei olisi sopinut minun sapluunaani tai sitten olisi alkanut tulla ehdotuksia, minkälainen kirjasta pitäisi tulla.

Että palataan siihen fiktioon vain. Tässä kirjassa Hannes hymyilee nyt näin, vehnäsen ja sokerin kuluttamilla hampaillaan.

(Erik Ahonen: "Savolainen Hannes hymyilee", Aamulehti 13.7.2014, B 26-29 / Satakunnan Kansa 29.7.2014, 8-10.)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti