Jouni Tossavainen kirjoitti romaanin Suomen
ensimmäisestä suurjuoksijasta. Kirjassa Hannes Kolehmainen on muuttamassa New
Yorkista Suomeen ja urheilu-uran jatko on epävarma.
 |
| Aamulehti 13.7.2014, B 26-27 |
Vanhalla,
vähän rakeisella filmillä juoksija rynnistää loppusuoraa ja voittaa kilpailun,
vaikka ranskalainen Jean Bouin on
aivan kyljessä kiinni. Maalissa voittaja heiluttaa yleisölle ja hymyilee
kameralle. Jos lihaksia särkee, se ei näy mestarin kasvoilta.
Vuosi on 1912 ja paikka Tukholman olympiastadion. Juoksija onHannes Kolehmainen , ”hymyilevä Hannes” ja
alkuperäinen ”lentävä suomalainen”. Mies, jonka sanottiin Tukholmassa juosseen
Suomen maailmankartalle. Suomi oli vielä osa Venäjää.
Viisikymmentä vuotta myöhemmin sama Kolehmainen hymyilee kameralle
toimittaja Anssi Kukkosen Yleisradiolle
tekemässä haastattelussa. Juoksija muistelee juhlallisuuksia, joita
kolminkertaiselle olympiavoittajalle järjestettiin, kun hän Amerikassa pari
vuotta vietettyään palasi hetkeksi Suomeen vuonna 1914.
”Kukkia oli joka asemalla... Kun Kuopioon pääsin, koko toinen pää vaunua oli
täynnä kukkia. Sinne minä jätin ne kaikki”, Kolehmainen sanoo, ehkä hieman
haikeasti.
Savon murre on juoksijan puheesta lähes kadonnut matkan varrelle: New Yorkiin,
Piikkiöön, Helsinkiin.
Keväällä 2014 kuopiolainen kirjailija Jouni Tossavainen istuu tietokoneen äärellä ja
viimeistelee Hannes Kolehmaisesta kertovaa romaaniaan New Yorkin lentävä
suomalainen. Näyttöruudun valossa kirjailijan asento on ergonomisesti hyvä,
mies on yli 50-vuotiaana edelleen jäntevässä kunnossa.
Tilanteesta ei tosin ole olemassa filmiä tai edes videota, mutta aina voi
käyttää mielikuvitustaan – niin kirjailijatkin tekevät.
Tossavainen on itse entinen juoksija. Vesannon urheilijoiden paidassa
1970-luvulla hänen alaansa olivat keskipitkät matkat. Menestystä tuli
piiritasolla jonkin verran. 800 metrin ennätys jäi hieman kahden minuutin
huonommalle puolelle, mutta pirun kovaa tuonkin tuloksen saavuttaakseen täytyy
painella.
Tossavainen osaa epäilemättä kuvitella, miltä Hannes Kolehmaisesta tuntui
keväällä 1921. Paluu juoksumaailman huipulle houkutti Antwerpenin maratonin
voiton jälkeen, vaikka vaimo vastusteli ja muurarin kymmentuntiset työpäivät
verottivat voimia. Nilkka vihoitteli aina vain pahemmin.
Juoksijana Tossavainen on myös katsellut Kolehmaisen kantapäätä – ei tosin
radalla, vaan Kuopion Väinölänniemen urheilukentän puistossa, jonne vuonna 1952
pystytettiin Kolehmaisen lennokas patsas. Nuori Tossavainen kävi joskus ennen
kisoja läpsäisemässä Hanneksen jalkapohjaa ja saattaa vieläkin lenkillä tehdä
niin.
Kun Tossavainen puhuu, savon kieli kuuluu välillä selvästi, välillä ei juuri
ollenkaan.
Kesäkuun lopussa kuopiolaisessa kahvilassa
Tossavainen vaikenee hetken kuin savolainen sfinksi. Olen juuri kysynyt, kuinka
pitkälti New Yorkin lentävä suomalainen on tosipohjainen kuvaus Kolehmaisen
viimeisestä keväästä Amerikan mailla.
– Olen tähdännyt teokseen, joka on fiktiota. Faktapuoli ruokkii ihmisen kykyä
samastua siihen fiktioon.
– Erkki Vettenniemeltä ilmestyy syksyllä Juoksemisen
historia. Siinä teoksessa faktat ovat varmaan oikeammin, Tossavainen vastaa
miettimisen jälkeen.
Kysymys faktan ja fiktion suhteesta romaanissa voi tuntua turhalta, mutta sitä
on tässä(kin) tapauksessa vaikea välttää. Etenkin New Yorkin lentävän
suomalaisen alkupuoli saattaa vaikuttaa dramatisoidulta
historiankirjoitukselta, varsin tiukasti tosipohjaiselta kertomukselta. Loppua
kohden keitos alkaa kuplia jo niin reippaasti, että varomatonkin lukija
valpastuu.
Kirjan ”totuuden” pohdintaan houkuttaa myös tieto, että Tossavainen on kerännyt
Kolehmaisesta paljon tietoa – lukenutOssi Viidan vuonna
2003 ilmestyneen väitöskirjan Hymyilevä Hannes, kahlannut läpi viime vuosisadan
alun sanomalehtiä, kierrellyt Kolehmaisen entisillä kotinurkilla New Yorkin
Brooklynissa ja Staten Islandilla.
Kirjaa tehdessään Tossavainen kirjoitti myös Kolehmaiseen keskittyvää blogia.
Harrastuksen pitkäikäisyydestä kertoo, että jo vuonna 2002 ilmestyneeseen
kirjoituskokoelmaan Kylmä maraton (urheilukirja) sisältyi näytelmä Kolehmaisen
veljesten väitetystä kilpajuoksusta hevosen kanssa.
Tossavainen tietää hymyilevästä Hanneksesta niin paljon, että totuuden
vääntäminen uskottavastikin monelle mutkalle on mahdollista.
Mutta mikä Tossavaista Kolehmaisessa, lähes
muinaisessa legendassa, kiehtoo?
– Oma juoksutausta kuuluu varmaan niihin lähtökohtiin, miksi lähdin Hanneksesta
romaania tekemään. Eihän se olisi muuten ehkä kiinnostanutkaan. Ja se, että
Kolehmainen oli kuopiolainen ja savolainen.
Tossavainen on asunut suurimman osan elämästään Savossa, vaikka on viihtynyt
välillä muuallakin. Kuopio merkitsee hänelle enemmän kuin satunnaista
asuinpaikkaa.
– Vaimo väittää, että en voisi asua missään muualla kuin Kuopiossa, ja että
olen jumittunut tänne. Ei minulla ole mitään muitakaan kaupunkeja vastaan,
mutta täällä on sellaisia puolia, joita ei Tampereella, Turussa tai Helsingissä
ole – esimerkiksi kalastusmahdollisuudet ja sitten kieli ja mentaliteetti.
Tossavaiselle savon kieli tarkoittaa muutakin kuin kotoista puheenpartta.
– Kun käyn velipojan ja kavereiden luona Tervossa, se on kielikylpyä. Se tapa
tehdä lause, tai jos yritän tehdä huumoria, kyllä se savolaisen tavan kautta
aina tulee.
Tossavaisen suhde savolaisuuden olemukseen tulee esiin myös hänen
näkemyksessään Hannes Kolehmaisesta, joka kirjassa tapailee
kotikulmiensa, kotjkaapuntinsa , sanontoja,
vaikkei Alma-vaimo, jo toisen polven siirtolainen, niitä ymmärräkään.
Kirjassa Kolehmainen on köyhän työläisperheen
poika, jonka oikea paikka olisi vuoden 1918 kansalaissodassa ollut punaisten
puolella. Amerikassa päätöstä ei tarvinnut tehdä.
Tukholman olympiavoitot tekivät Kolehmaisen kuitenkin myös valkoisen Suomen
sankarin, joka joutui tasapainoilemaan eri leirien välissä. Tilanne kärjistyi
vuonna 1920 Antwerpenin olympialaisissa, joihin juoksija osallistui punaisen
Suomen urheilijoiden boikotista huolimatta.
Tämän ristiriidan Tossavainen virittää romaanissaan äärimmilleen, kun kirjan
Hannes joutuu Suomeen palatessaan pelkäämään Moskovan käskystä toimivia
tappajia, luokkapetturi kun joidenkin silmissä oli. Amerikassakin toverit
valvoivat työläisten puhdasoppisuutta tiukasti.
Tossavaisen romaanissa amerikansuomalaiset työläiset jakelevat postikorttia,
jonka kuvassa Kolehmainen on kontallaan porvarin edessä. ”Lahtarimahti kiittää
hyvää palvelijaa”, kuuluu teksti.
Mutta oliko tilanne oikeasti noin vakava ja mikä mies Kolehmainen poliittisesti
lopulta oli? Työläistaustasta johtuen sydän varmaankin oli luonnostaan
vasemmalla?
Tossavainen vastaa savolaiseen tapaan.
– Kun sen ajan lehtiä lukee, kielenkäyttö on uskomattoman roisia. Osa kirjan
sitaateista on aitoja, osa fiktiota. Jos tarkasti lukee, huomaa, että yksi teksti
on ilmestynyt samassa lehdessä, johon Sinkkuelämän Carrie kirjoittaa kolumneja.
Että palataan siihen fiktioon vain.
– Minusta tuntuu, että Kolehmainen olisi ollut Suomen-aikanaan tannerilainen
sosiaalidemokraatti, mutta tietysti nämä porvarilliset houkutukset olivat
lähellä, urheilukauppiaana esimerkiksi.
Ja sitten päästään Kolehmaisen savolaisuuteen.
– Olennaista oli varmaan Hanneksen savolainen sekä-että-oleminen. Hän ei olisi
halunnut joutua mihinkään välikäteen, mutta joutui kuitenkin aina kaikenlaisiin
välikäsiin. Tärkeää oli myös velipoika Viljamin ohjailu.
Hannes oli isänsä kuollessa vain viisivuotias, ja Viljami oli hänelle kuin isä.
Tuntuu, että Viljami teki poliittiset päätökset, joihin Hannes ei olisi itse
pystynyt.
Kolehmaisen juoksu-uran suuriin ristiriitoihin
kuului tasapainoilu amatööriyden ja ammattilaisuuden välillä. Olympialaisiin
pääsivät vain amatöörit, joiden rahapalkkioita seurattiin tarkasti.
Hanneksenkin epäiltiin ottaneen juoksuistaan rahaa ja hänen toimiaan
tutkittiin. Niin uskomattomalta kuin se nykyisenä rahaurheilun aikakautena
kuulostaakin, juoksija joutui esittelemään palkintojaan urheiluliitolle
todistaakseen, ettei ollut myynyt niitä rahaa ansaitakseen.
Ei muuten ollut. Tallella olivat, jokaista pystiä ja kelloa myöten.
Toki myös Hannes tienasi juoksuillaan ylimääräistä, muurarinpalkkaan verrattuna
suurehkojakin summia. Ammattilaiseksi siirtynyt ja maratonin maailmanennätyksen
juossut Viljami-veli saattoi kuitenkin huoletta laskuttaa enemmän.
Herää kysymys, miksei Hanneskin ryhtynyt Amerikassa avoimesti ammattilaiseksi?
– Tukholman jälkeen Berliinissä piti olla vuoden 1916 olympialaiset, jotka
kuitenkin peruttiin. Ehkä siinä oli vähän jääkäriliikkeen kaltaista ajatusta,
että Suomen puolesta juostaan. Hän meni tällä savolaisella
sekä-että-mentaliteetilla, että sai ruskeita kirjekuoria, mutta silti jäi
mahdollisuus juosta 1920 olympialaisissa, Tossavainen kertoo.
Romaaniaan varten Tossavainen on keksinyt
Kolehmaisen elämään myös harha-askeleita rakkaudessa. Kirjailija ei kommentoi,
onko niille mitään dokumentaarista pohjaa, mutta ne ovat sellaista aineistoa,
joka saattaa suututtaa juoksijan jälkeläiset.
Tossavainen tietää tämän, eikä siksi ole edes yrittänyt kalastella tietoa
Kolehmaisen sukulaisilta. Päätös vahvistui, kun Riikka
Ala-Harjan Maihinnousu-romaanin ympärille syntyi pari vuotta
sitten kohu. Ala-Harjan sisar väitti kirjailijan käyttäneen teoksessaan luvatta
hyväkseen suvun sisäisiä asioita.
 |
Aamulehti, Kulttuuri 28-29.
Kuvat: Timo Hartikainen. |
– Päätin silloin, etten ota mitään yhteyttä Kolehmaisen elävään sukuun välttääkseni
ongelmat. Joko niin, että sieltä olisi tullut materiaalia, joka ei olisi
sopinut minun sapluunaani tai sitten olisi alkanut tulla ehdotuksia,
minkälainen kirjasta pitäisi tulla.
Että palataan siihen fiktioon vain. Tässä kirjassa Hannes hymyilee nyt näin,
vehnäsen ja sokerin kuluttamilla hampaillaan.
(Erik
Ahonen: "Savolainen Hannes hymyilee", Aamulehti 13.7.2014,
B 26-29 / Satakunnan Kansa 29.7.2014, 8-10.)
