Entä jos urheilija onkin kyborgi?

Guillaume le Blanc:
Juoksu, 2018, 121-122.

Ensimmäisen lentävän suomalaisen velipoika Hannes Kolehmainen ei litki vettä lenkillä. Kuiva mies juoksee Hanneksen mielestä kevyemmin, ainakin romaanissa New Yorkin Lentävä suomalainen. 

Ja nyt Hesarin tiedesivultakin voi lukea, kuinka kaiken maailman kuntoilijat on huijattu kantamaan muovisia juomapulloja (Annika Mutanen: "Näin meidät huijattiin juomaan vaikka ei ole jano", HS 21.1.2019. https://www.hs.fi/tiede/art-2000005970455.html).

Jotkut kyselevät jopa, miksi juoksevat, ja päätyvät näköjään useimmiten samaan välineurhoiluun kuin muutkin markkinurheilun uskolliset pullonkannattelijat. Entä jos nykyurheilijat ovatkin jo kyborgeja juoksujensa, vitamiinijuomien muiden varusteidensa ansiosta, miettii ranskalainen maratoonarifilosofi Guillaume le Blanc vasta käännetyssä teoksessaan Juoksu - Fyysisiä mietiskelyjä (Courir. Médiations physiques, suom. Tapani Kilpeläinen, niin & näin 2018).

Lyhyitä, mutta ei aina kerralla nielaistavia mietiskelyjä kirjassa on yhtä monta kuin maratonissa kilometrejä. Rajaus on aiheeseen sopiva, silti sattumanvarainen. Filosofisesti laajeennutaan samaan suuntaan kuin tamperelainen Tapio Koski Heideggerin jäljillä Juoksemisen filosofiassaan (2005), mutta urheiluhulluudessa ei mennä yhtä kyyporiksi kuin Jari Ehrnrooth Juoksussaan (2012).

Ehrnroothin juoksuihin palaan romaanin Kuoharit I-III (2018) kolmannessa osassa.

PS kyborgeja eivät ole vain urheiluhullut juoksijat, vaan me kaikki, jotka "innostuimme mittamaan askeliamme, untamme ja sykettämme, ja nyt laitteet kertovat meille, miten pitäisi elää. Emmekö osaa enää tehdä mitään itse? kysyy professroi Natascha Schüll", joka on tutkinut itsensämittaajia vuodesta 2013. (HS 2.2.2019)