Urho Kekkonen Jyväskylässä 1971. |
Kalevi Heinilä, Kanava 4/2016. |
Entiseltä huippu-urheilijalta ja urheilujohtaja Kekkoselta oli paljon sanottu, kun hän kyseenalaisti koko kansainvälisen urheilujärjestelmän sisäsiittoiseksi, itse itseään ruokkivaksi penkkiurheilijoiden huiputukseksi, mikä onkin tullut todistetuksi viime vuosina niin jalkapallo- kuin olympialiikkeiden korruption paljastuttua.
Entä jos presidentti Sauli Niinistö tiputtelisi näitä totuuksia penkkiurheilijan niskaan, tekisikö urheilu- ja kulttiministeri (kok.) sittenkään minkäänlaisia johtopäätöksiä. Tuskin. Mäkihyppääjä Mika Kojonkosken (kok.) tilinauha lyhenee vain silloin, kun hän törmää peltipoliisiin Viitostiellä.
"Kun tarkoitukseni on puhua urheilusta, voin edellisen jatkoksi sanoa, että urheilu alkaa meillä olla ainoa elämän ala, johon nykyaikainen yhteiskunnallinen kehitys ja uudistus eivät ole päässeet syvemmälti vaikuttamaan. Urheilu on meillä aina tähän päivään saakka säilyttänyt asemansa autonomisena, eristyneenä, vaikutuksia torjuvana, konservatiivisena instituutiona, rudimenttina, jäänteenä, johon sopivat Vänrikki Stoolin sanat: "Näin kertoi Stool sinusta, urhokas, sa kunniamme kulta-aikain jäänne".
Heinilän, Kekkosen ja varmaan myös Vetteniemen linjoilla on norjalainen juoksija Markus Torgeby, jonka kirjaa voi suositella itse kullekin sydäntään ajattelevalle matkaansa mittaamattomalle jalkojensa liikuttelijalle.
"Monille juoksemisesta tulee helposti kuluttamista, jotain mikä pitää kirjata ja ylittää. Yksi suoritus elämässä, joka muutenkin on jo sitä. Minusta se on väärää ajattelua. Liikkumisen vapaus katoaa, jos se latistetaan joksikin vertailtavaksi. Siitä tulee byrokratiaa, yhdellä polulla kulkemista.
"Juokseminen on vapaan ihmisen liikettä. Ei siinä tarvita mitään hallintoa tai härveleitä, pitää vain vetää kengät jalkaan ja lähteä liikkeelle. Löytää. Antaa veren kiertää. Kaikki kirkastuu silloin.
(Markus Torgeby: Juoksijan sydän, suom. Veikko Ahola, Docendo 2016, 191)