Kestävyysjuoksun historian arvostelu

Erkki Vettenniemi

Suomalaisen kestävyysjuoksun historia

SKS 2014, 336 s.

Suomalaisen huippu-urheilun komein kaari alkaa Hannes Kolehmaisesta ja loppuu joko Kaarlo Maaninkaan tai Martti Vainioon. Kaari on niin pitkä, että tähän päivään mennessä se ei ole mahtunut yhteen kirjaan. Ja kun tietokirjailija ja tutkija Erkki Vettenniemi lopulta kertoo koko kotimaisen kestävyysjuoksun historian, käytettävissä on vain 336 sivua.

Jälkisanoissaan Vettenniemi toteaakin, että hänen tiivistämänsä tarina on "muuan mahdollinen näkemys". Ennen muuta tiivistämistä helpotti se, että Vettenniemi rajaa urheilun muusta yhteiskunnasta erilliseksi ”saarekkeeksi”. Näin kerrottuna juoksuharrastus sikisi yksittäisen nuorukaisen oikusta, eikä esimerkiksi vakavamielisenä sosiaalisen nousun yrityksenä. Joidenkin tutkijoiden yhteiskunnalliset selitysmallit eivät nimittäin Vettenniemen mielestä löydä urheilusta juuri muuta kuin teorian:

"Suomalainen juoksu-urheilun aaltoliike on siten ymmärrettävä mieluummin yksilötason motivaation ja harjoittelutaidon kehittyneisyyden kuin tärkeilevien teorioiden kautta." (322)

Vettenniemen teoriaa tukee Lasse Virénin tarina. Meksikon vuoden 1968 pettymysten jälkeen, kuka uskoi Suomeen palkatun valmentajan Arthur Lydiardin sanoja noin kolmesta vuodesta, jotka tarvitaan huipulle nousemiseen. Uskoiko Lassekaan kolmantena vuotena 1971 EM-tappioidensa jälkeen, mutta nuorukainen jatkoi omaa, Lydiardin ja Rolf Haikkolan neuvomaa polkua, ja neljäntenä kesänä hän oli maailman paras. Jossain lähiössä saattaa joku Lasse tälläkin hetkellä ravata pururataa ja ottaa olympiakultaa Tokiossa 2020, niin kuin Virén lopetti suomalaisen kestävyysjuoksun 36-vuotisen korpivaelluksen Münchenissä 1972.

Poistamalla urheilusta yhteiskunnallisuuden ja riisumalla viitteet, joita Vettenniemen edelliseen juoksukirjaan Joutavan juoksun jäljillä kertyi peräti 1 637, kestävyysjuoksun historia tiivistyy, mutta ei mahdu kansien väliin ilman näkemystä. Vaikkapa sitä, että maassamme viitteet olisivat Vettenniemen laskelmien mukaan kiinnostaneet ’viittä urheiluhistoriaan vakavassa mielessä suhtautuvaa henkilöä’.

Näin kapeassa, alle 350 sivun raossa kirjoittajan on oikaistava monessa historian mutkassa. Siksi Vettenniemi harmittelee, että ei valinnut yksikön ensimmäistä persoonaa kertojakseen. Toinen harmi selvisi Helsingin kirjamessujen lavalla, jossa kirjailija kertoi alun perin suunnitelleensa kirjaa Viljami Kolehmaisesta. Teos ei vaan mahtunut kustantajan uuteen linjaan. (Samalla tavalla SKS:n linjalta tipahti Siltalan julkaisema Matti Kuusen noin 800-sivuinen elämäkerta, josta olisi pitänyt ottaa puolet pois.)

Näkemystä on tarvittu varsinkin teoksen rungon valamisessa. Vettenniemi on paaluttanut talonsa neljän pääluvun varaan. ”Lentävät veljekset” vaihtuu Antwerpenin 1920 olympialaisten kohdalla kestävyysjuoksumme ensimmäiseksi nousukaudeksi ”Juoksijoitten loihdittu maa”, joka loppuu sotaan. Kolmas luku ”Entisten juoksijoitten maa” päättyy Jouko Kuhan vuoden 1968 maailmanennätykseen, josta alkaa toinen nousu ja viimein pääluku ”Punasolujen pauloissa”.

Rajauksen jälkeen persoonallista näkemystä vahvistaa kirjan aloitus, jonka voi lukea kestävyysjuoksumme toisen nousun alkutahdeiksi tai lopuksi. Nämäkin tiedot ovat olleet kaikkien käytettävissä, mutta kuka muu kuin Vettenniemi osaisi yhdistää ne tällä tavalla. (Juoksuhistoriaa katkovat tietoiskutyyppiset poikkeamat polulta. Ainakin minulle on jäänyt tuntemattomaksi juoksijaksi esimerkiksi Kolehmais-veljesten edeltäjä Ravalj-Matti, joka voitti hevoskilpailuja Kuopion seudulla jo 1800-luvun puolivälissä. Kuka muistaa sitäkään, että ”kestävyysjuoksun luvatussa maassa ei ollut muille kuin huipuille suunnattuja koitoksia ennen lokakuuta 1967”? Silloin juostiin I Impivaaran juoksu.)

Kun Hanneksen veljen Viljami Kolehmaisen vaimo Betty pyysi lupaa ripotella Floridassa kuolleen miehensä tuhkat Väinölänniemen urheilukentälle, kuopiolaiset alkoivat kierrellä ja kiemurrella. Kirkkoherra kielteli, vaikka Väinölänniemellä oli ollut hautausmaa ‒ tosin tätä ei kerrota Vettenniemen kirjassakaan. Mutta niemellä juoksee Hannes pronssipatsaana, ja kuopiolaisilla on nyt urheiluhistorian ymmärtämättömyydestään huolimatta kunnia olla kestävyysjuoksumme alku- ja loppupiste Suomen ensimmäisessä juoksuhistoriassa.

Kun Kuopion läänihallitus lopulta kielsi ripottelemasta Viljamin tuhkia urheilukentälle 18.8.1968, Kuha oli juossut edellisenä päivänä 3000 metrin esteiden maailmanennätyksen Tukholmassa. Siitä alkoi kestävyysjuoksumme toinen nousu, joka loppui Maaningan Moskovan olympiamitaliin tai Vainion vuoden 1984 dopingkäryyn. Sen jälkeen juoksijat ovat voineet tiputella tuhkaa niskaansa. Janne Holménin ja Jukka Keskisalon juoksut ovat jääneet valopilkuiksi, kun 5 000 ja 10 000 metrin ennätykset ovat edelleen Vainion nimissä ja 1930-luvun ajoilla voitettaisiin Kalevan kisoissa.

Vettenniemen näkemykseen liittyy myös kirjan uutinen, joka sekin juoksuttaa juonta tiiviimmäksi. Nimittäin Hannes ei juossut Suomea maailmankartalle, vaan hänen vanhempi veljensä ja valmentajansa Viljami eli Vili taikka Wiljam, joka muutti Amerikkaan ammattilaisjuoksijaksi kaksi vuotta ennen Hannesta. New Yorkissa Lentäväksi suomalaiseksi nimitettiin ensin Wiljamia sitten vasta Hannesta, jonka kautta Vilin neuvoja sai myös Paavo Nurmi Turkuun.

Vili siis juoksi Suomen maailmankartalle ja juoksee kasaan Vettenniemen historiaa, mutta sankarin yhteiskunnallisuus tuottaa kerrontaan kiemuroita. Vili on kyllä Vettenniemen mukaan "työväenaatteen mies" ja "jonkun sortin sosialisti", mutta hänen Kuopioon perustamansa ensimmäinen työväenurheiluseura Riento sivuutetaan. Hanneksen toiseen työväenurheiluseuraan Helsingin Jyryyn liittyvä työmaalta erottaminen johtaakin näin kummalliseen selitykseen: "Kenties hän pyysi saada tulla erotetuksi." (38)

Urheilua ympäröivään yhteiskuntaan liittyy raha, jonka takia Viljamia ei koskaan palkattu valmentajaksi Suomeen. Viljamilla ei ollut vara tehdä töitä niillä nimellisillä matkakorvauksilla, jotka Nurmi sai valmentaessaan Suomen juoksijoita Berliinin kisoihin 1936. Eikä Paavokaan Berliinin jälkeen ollut kovin innostunut näistä ilmaisurakoista. Samasta syystä kuin Viljami intervalliharjoittelun isä Mihály Iglói jäi tulematta Suomeen 1960-luvun alussa, ja vasta Lydiardin arvioitiin ansaitsevan jotain muuta kuin lämmintä kättä.

Tutkija Ossi Viidan väitöskirjassa Hymyilevä Hannes (2003) olympiavoittaja Kolehmainen ei hanki Yhdysvaltain kansalaisoikeuksia asuessaan New Yorkissa 1912‒1921. Oikaistuaan tämän virheen Vettenniemi toteaa:

"Ilmeisesti kukaan perheen ulkopuolinen ei tullut tietämään, että Hannes otti vaivihkaa maan kansalaisuuden ennen kuin rupesi opettelemaan talonpoikaista elämäntapaa Varsinais-Suomen lakeuksilla.” (78)

Kuitenkin Suomen Urheilulehdessä julkaistiin keväällä 1921 pieni juttu ”Hannes – USA:n kansalainen”. Uutinen päättyy kommenttiin: ”Amerikkalaisten ilon särpimeksi sopii huomauttaa olympialaisia kisoja koskevasta säännöstä, joka sisältää että henkilö, joka kerran on edustanut jotakin kansallisuutta olympialaisissa kisoissa, ei voi edustaa mitään muuta kansaa toisissa kisoissa. Ei ole siis pelättävissä, ettei Hannes edelleenkin voisi edustaa Suomea, jos niiksi tulee.”

Vaikka Vettenniemi pitää urheilua omana ”saarekkeenaan”, hän ei jatka urheilun hyvää kertomusta. Hän ironisoi Tahko Pihkalan ”kansallisromanttista sielua” ja muita ”nostalgiaan taipuvaisia tahoja”. Ja ennen muuta Vettenniemi nostaa esiin maamme ensimmäisiä sekuntijuoksuja järjestäneen Viktor Heikelin, joka Nurmen Pariisin voittojen jälkeen alkoi puhua ”niin sanotuista olympialaisista”.

Helleenien ihailija Heikel piti jo Pariisin olympialaisia 1924 massoille suunnattuna sirkuksena, voimanäytteinä, jotka eivät ole ihmisarvolle sopivia. Heikel sai tietysti kimppuunsa sen ajan urheilupropagandistit, Pihkalan ja Martti Jukolan, jotka olisivat näitä nykyajan liikkumattoman kansan liikuttajia, urheilun hyvän kertomuksen jatkajia. Nurmi esitti 1970-luvun alussa yhtä ankaraa arvostelua urheilun sieluttomista arvoista kuin Heikel, joka nimitti Nurmea juoksukoneeksi Pariisin olympiavoittojen jälkeen.

Suomalaisen juoksupuheen lajityypin, selittelyn, alkupisteen Vettenniemi asettaa Lontoon olympialaisiin 1948. Aikaisempiin häviäjiin kansan raivo ei kohdistunut yhtä ankarasti kuin Viljo Heinoon, jonka oli löydettävä selitys tappiolleen englantilaisesta keittiöstä. Ruoka ei sopinut hänen vatsalleen. Seuraava selitysklassikko on Mikko Ala-Leppilammen EM-kisoista 1965. Anemian sijasta Mikko syytti epäedullista tyyliään, juoksuasento oli jämähtänyt pystyyn: ”Kenties sekunnit kävisivät karisemaan vartaloa kallistamalla?’Jotain uutta on tehtävä.’” (220)

Humoristisen vartalon kallistelun sijasta verbaaliseen ylenantoon Ala-Leppilampi syyllistyi Vettenniemen mielestä Hymyn 1981 joulunumerossa kertoessaan kolmesta veritankkauksestaan, joilla hän syyllisti kaikki 1970-luvun nousukauden sankarit. Dopingia Vettenniemi on tutkinut tarkemmin kirjoissaan Piikit ja pillerit (2009) ja Lahden ansa (2012).

Piristeitä otettiin jo 1800-luvulla. Samana vuonna 1898, kun kuusipiikkisiä piikkareita käytettiin ensimmäisen kerran, Bayern markkinoi heroiinia uni- ja yskänlääkkeenä, joka sopi lapsillekin. Toista maailmansotaa edeltävältä ajalta Vettenniemi lainaa ruotsalaisen huippujuoksijan Edvin Widenin todistusta siitä, että amfetamiinivalmisteet olivat kovassa kurssissa heti 1930-luvulla, ja sodan jälkeen nautittiin ainakin saksalaiskeksintö pervitiinistä, metamfetamiinista.

Vettenniemen historian mukaan käytännössä kaikki huippujuoksijat ovat syyllistyneet vilppiin. Viljam Kolehmainen oli harvoja poikkeuksia, koska ammattilaisjuoksijana hänen ei tarvinnut sotkeutua salakähmäisiin sopimuksiin eikä pimeisiin palkkioihin:

”Jos siis suomalaisen juoksu-urheilun rehtiydestä kannetaan huolta, tilinteon tulisi käynnistyä räikeistä raharikkeistä eikä legitiimistä veriterapiasta. Ja silloinkin olisi tähdennettävä, että jokainen amatööripykälän velvoittavuus murrettiin ensin ulkomailla, sitten vasta Suomessa, modernin urheilun reunavaltiossa.” (313)

Kestävyysjuoksumme vuoristorata on Vettenniemen mielestä johtanut monttuun, ilmeisen lopulliseen hautaan. Jos Väinölänniemelle ei ripoteltu Viljamin tuhkia, niin joka tapauksessa urheilupyhäkkö on vähitellen palaamassa hautausmaaksi. Kenttä on pääsääntöisesti tyhjä, jokasään juoksuradoilla ei näy edes hölkkääjiä, vaikka Vettenniemen päättää historiansa sanoilla: ”Lentävien suomalaisten maasta on tullut uudella vuosisadalla hiipivien hölkkäreiden valtakunta.” (318)

Voi tietysti käydä niinkin, että jalkaurheilut palaavat 1800-luvun ammattimaisten taitojuoksijoiden (Kunstläufer) aikaan. Jos historia toistaa itseään, älytekstiileissään hiipivää tv-kansaa viihdyttäviä rataravureita kirittävät pian sähköiset jänikset tai elävät hevoset selässään partaisia naisia ja muita ilvehtijöitä. Veikkaamaan päästään dopingin vaikutuksista, kun paremmin pärjänneille annetaan lähtöviivalla vähemmän piikkejä ja pillereitä kuin huonompia tuloksia taivaltaneille juoksutaiteilijoille. 

(Jouni Tossavainen: "Vili juoksi Suomen maailmankartalle", Kritiikki XI, 92‒ 95)

1) Paavo Nurmi 2) Lauri Pihkala

Kestävyysjuoksun huiput  Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historian (2014) henkilöhakemiston sivumainintojen perusteella.

Juoksijat

Nurmi, Paavo 102

Kolehmainen, Hannes 60

Kolehmainen, Viljam 39

Virén, Lasse 36

Ritola, Ville 24

Kolehmainen, Tatu 23

Zátopek, Emil 23

Vasala, Pekka 21

Väätäinen, Juha 21

Päivärinta, Pekka 18

Mäki, Taisto 14

Salminen, Ilmari 14

Wide, Edvin 14

Larva, Harri 13

Bouin, Jean 18

Iso-Hollo, Volmari 18

Vainio, Martti 10

Valmentajat

Pihkala, Lauri 43

Lydiard, Arthur 11

Haikkola, Rolf 10

Robertson, Lawson 7

Posti, Hannu 6

Elevaara, Jouko 5

Toimittajat

Pihkala, Lauri 43

Jukola, Martti 22

Kolkka, Sulo 22

Melart, Juhani 8

Kukkonen, Anssi 5

Noponen, Paavo 5

Tiilikainen, Pekka 1