5000 m Hanneksen patsaalla 11.1.2016 klo 15.03

Savon Sanomat 30.12.2015, 13.

Kaksi kävelyn filosofiaa

"Käveleminen ei ole urheilua.

Historiallisen lämmintä joulua kohti kävellään vetten päällä.

Urheilu on tekniikkaa ja sääntöjä, pisteitä ja kilpailuja, ja vaatii mel- koisesti harjoitusta... Mutta se on myös aineellisia asioita, kuten urheilulehtiä, näytöksiä, kokonainen markkina-alue. Siinä on kyse suorituksista. Urheilu antaa aiheen valtaville mediajuhlille, joissa kuluttajaa pommitetaan merkeillä ja mielikuvilla. Raha valtaa sen tyhjentääkseen sielut, lääketiede rakentaakseen keinotekoisia kehoja.

Käveleminen ei ole urheilua. Jalan paneminen toisen eteen on lastenleikkiä. Kohtaamisessa ei vaihdeta tuloksia eikä numeroita... Parempaa kuin käveleminen ei ole keksitykään, jos haluaa mennä hiljempaa."

(Frédéric Gros: Kävelemisen filosofia, suom. Aki Räsänen, Basam Books 2015, 9-10)

"Kävellessä koko ruumiin piti olla jännityksestä vapaata liikettä. Vaikka Hannes vaihtoi kättä, silti eväslaatikko veti olkapäätä vinoon, kevyt kasvisruoka kasvoi työkalupakkia raskaammaksi.

Hartioiden jäykistymisen jälkeen nilkkojen joustaviksi tarkoitetut ponnahdukset laahasivat ennen kuin Hudson River pilkahteli lehtiä odottavien puiden välistä. Juoksijan kävelyharjoituksissa ruumiin painopisteen olisi siirryttävä eteenpäin niin kuin munaa kuljettaisi lusikassa. Siinä olisi sopiva vertaus Treenauskirjaan, mikäli sen muistaisi lautan penkillä. Eilisistä mummon munien kuorista olisi voinut jättää palasen merkiksi muistikirjaan. Tänään Hanneksen muna meni rikki neljännen mailin aluksi, kuusi jäljellä tästäkin kävelytreenistä jossa eritoten keuhkoille haettiin kilpailuainesta, kuten Viljami oli käännellyt Shrubbin punakantisesta.

Alle seitsemän minuutin vauhdilla kävelystä tuli höyrypäistä, kahdeksan yli menevä vauhti ei maksanut vaivaa. Sitäkään ei moni tiennyt että kävellessä hengitys sai kulkea nenän kautta, eikä katkonaisesti tuhisten vaan tasaisesti kuin höyryjuna. Jonkun juoksupyräyksen aikana saattoi alamäessä suunsa avata ja näpätä nappiin huohotuksen tasaannuttua.

Ritolan Villen mielestä sakilla kävellessä mieheltä häviää keskittyminen, ja samaa epäili Paavo Nurmi Berliinissä. Bulevardia saaren päästä toiseen jyystäessään Hannes olisi maksanut sen hinnan, jos vaan olisi päässyt kiertämään puistoa kavereidensa kanssa."

(New Yorkin Lentävä suomalainen, 143) 

Hanneksen pakkomielteet eivät ole vain fiktiota

Hanneksen toistamispakot syömisen, harjoittelun ja varsinkin ennen kilpailua eivät vaikuta vain fiktiolta Lentävässä suomalaisessa, jos niitä vertaa estejuoksija Sandra Erikssonin todellisiin pakkomielteisiin, joita hän on kuvannut Ruotsin Runners Worldin blogissaan.

"Se, että kurkistan ulko-oven ovisilmästä joka ilta ennen kuin menen nukkumaan, ei ehkä ole niin omituista. Mutta se ei oikein riitä. Minun täytyy katsoa reiästä viidestä eri kulmasta."

"Minun täytyy myös laskea, kuinka monessa ikkunassa on valo vastapäisessä talossa. Siksi minun pitää katsoa taloa kahdesta eri ikkunasta. Ja minun pitää nähdä koko talo kummastakin ikkunasta."

"Sitten on tuhansia muitakin asioita. Esimerkiksi minun pitää koskea mahdollisimman moneen pintaan, kun istun tietokoneelle, kuten tuoliin, pöytään, tietokoneeseen, näppäimistöön, näyttöön, paitaani, ihooni, hiuksiini jne. Sellaisia juttuja."

Karo Hämäläisen kuvaus Paavo Nurmesta romaanissa Yksin taas tulee mieleen tästä Erikssonin mielteestä:

"Kaikista eniten pelkään tehdä virheitä. Mikään ei pelota minua niin paljon kuin tehdä jotain väärin, kun joku toinen näkee tai kuulee. Rakastan uusien asioiden opettelua, mutta vihaan tehdä niitä ensi kertaa. On melkoinen projekti saada minua tekemään uusia asioita harjoituksissa."

Suom. Ilta-Sanomat 17.11.2015.

Hanneksen ja Gertrude Steinin suudelma

Erkki Soinisen toisen Kolehmais-teoksen laatikko numero 58 ja sininen Ghea-muovikassi.

Kuvataitelija Erkki Soininen herätti eloon Hannes Kolehmaisen urheilukaupan teoksellaan "Suurjuoksija Hannes Kolehmainen liikemiehenä 1924-53". Teos eli Helsinki City Marathonia edeltävällä viikolla 10.-15.8.2015 Helsingin keskustassa.

Vas. Toivo Kaila, oik. Gertrude Stein.

Kolehmaisen urheiluliike toimi osoitteissa Mikonkatu 15 B sekä Kaisaniemenkatu 3 ja 4. Soinisen teos koostui rullakosta sekä 58:sta kenkälaatikosta, joita taiteilija liikutti kolmen urheiluliikkeen osoitteen välillä.

Numeroidut laatikot ovat taiteilijan ja hänen poikansa urheilukenkälaatikoita, joihin Soininen yhdisti Gertrude Steinin Esineitä-tekstiä (osa Herkät nuput -teosta, 1914) ja Toivo Kailan kirjoittamaa Kolehmaisen ensimmäistä elämäkertaa (1926).

Esimerkiksi teoslaatikossa numero 58 Kailan elämäkerran ensilehti koskettaa Steinin tekstiä "This is this dress, aider" sekä suomeksi että englanniksi silloin, kun laatikko on suljettuna. Kosketus taikka paperisuudelma pimeässä muistuttaa kohtaamisen mahdollisuudesta silloin, kun Stein kirjailijana ja Kolehmainen olympiakisojen maratoonarina elivät kesää 1924 Pariisissa.

Gertude Stein: Tender Buttons, 1914.
Suom. Marjo Kylmänen.

Liikemiehenä Kolehmainen tunnettiin reiluudestaan. Savolaisena hänellä oli vara antaa urheiluvälineitä ilmaiseksi hyvinä pitämilleen urheilijoille, ja samalla tavalla Soininen on lahjoittanut teoslaatikoitaan niin tuntemattomille kuin tuntemilleen vastaantulijoille tässä elämässä.

Ensimmäinen Soinisen Kolehmaiseen liittyvä teos oli Hannes Kolehmaisen Voitto -tapahtuma, jossa Tukholman olympialaisten 5000 metrin voitto juostiin uusiksi kultamitalin 100-vuotispäivän kunniaksi Eläintarhan kentällä Helsingissä vuonna 2012.

"Kolehmainen liikemiehenä" -teoksen jälkeen Soinisen kolmas Kolehmaiseen liittyvä työ nähdään Kuopion Väinölänniemen patsaalla 11.1.2016, kun suurjuoksijan kuolemasta on kulunut 50 vuotta.

Pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyys

Yksin
saan juosta
kaukana muista
Aina yksin

Tätä on olla
suomalainen
pitkänmatkanjuoksija
tällä vuosikymmenellä

Miksi en ole
parempi?

Jos olisin loistava
pitkänmatkanjuoksija
Suomessa
tällä vuosikymmenellä

silloin minä vasta
yksinäinen
olisinkin

Veikkaaja, joulukuu 1965

(Arvo Salo: Tilauksia, Tammi 1966, 78)

Liken kirjamyynti kasvoi 10 prosenttia

Otava-konsernin vuosikertomuksessa toimitusjohtaja Pasi Vainio toteaa Liken myynnin kasvaneen 10 prosenttia samaan aikaan, kun muiden kustantajien kaunokirjallisuuden yhteismyynti laski 13,7 prosenttia. (Tosin tämäkään myynnin lisäys ei riittänyt kuin supistamaan Liken tuottamaa tappiota 0,2 miljoonan verran. Vuonna 2014 Like liikevoitto jäi 300 000 euroa miinukselle.)

"Vuonna 2014 Liken myynti kasvoi 10 prosenttia, mikä on nykyisessä markkinatilanteessa hyvä saavutus. Kotimaisessa kaunokirjallisuudessa Rosa Liksomin lyhytproosakokoelmaa ­Väliaikainen myytiin kolme painosta, ja Asko ­Sahlbergin Yö ­nielee päivät oli suuri arvostelumenestys. Suomennetussa kaunokirjallisuudessa Jens Lapiduksen ­Vip-huone pysyi bestsellerlistalla ilmestymisestään lähtien aina vuoden loppuun saakka."

"Tietokirjallisuuden suuri tapaus oli Peter von Baghin postuumisti julkaistu Muisteja. Musiikkikirjoissa myyntimenestyksiksi nousivat Ari Väntäsen ­Apulanta – Kaikki yhdestä pahasta ja Viljami Puustisen Kingston Wall – Petri Wallin saaga. Sarjakuvissa kasvatettiin nimikemäärää tuntuvasti. Marja Björk sai Nuori Aleksis -palkinnon romaanistaan Poika ja Jouni Tossavainen Savonia-palkinnon romaanistaan New Yorkin ­Lentävä suomalainen."

Reipashenkistä urheilua teatterisaarella

Arvostelija Vesa Rantama on nähnyt reispashenkisen urheilunäytelmän Avignonin teatterifestivaaleilla, josta hän raportoi Nuoren Voiman nettisivulla:

"Georges Perecin W, eli lapsuudenmuisto (W, ou le Souvenir d’enfance) lähestyy utopiaa urheilun kautta. Äitinsä keskitysleirille ja isänsä sodalle menettäneen kirjailijan puoliksi omaelämäkerrallisen autofiktion on sovittanut näyttämölle Marie Guyonnet, jonka versiossa korostuvat teoksen realistisemman puolikkaan kustannuksella Tulimaalla sijaitsevan W:n saaren tapahtumat. Saari esitellään sinne matkustaville roolihenkilöille ensiksi maanpäällisenä paratiisina, jonka kansalaiset ovat täysin omistautuneet reipashenkiselle kilpailulle. Urheilijoiden elämää ohjaavat matemaattiset säännöt, jotka tekevät heistä täysin immuuneja vallanvaihdoille ja muille yhteiskunnallisille muutoksille: kilpailu jatkuu perustuksiensa varassa muuttumattomana ikuisuuteen, eikä ainaisessa epävarmuudessaan julma Historia saa mitään jalansijaa. 

Osoittautuu kuitenkin, että tämä jalon hierarkian ohjaama yhteiskunta perustuu ennen kaikkea urheilijoiden väkivaltaiselle nöyryyttämiselle: heitä ruokitaan huonosti, pidetään vankeudessa, heidän sukunsa jatkuminen ja hengissä selviämisensä riippuu täysin urheilumenestyksestä. Alun eskapistinen utopia paljastuu vähitellen helvetilliseksi koneeksi, analogiaksi kirjailijan lapsuuteen liittyville keskitysleireille. Mikä näyttää keinolta paeta, onkin lopulta keino löytää uudelleen kadonnut äiti. Teatterissa urheilijoiden hiki ja kyyneleet tulevat lähelle, ja Perecin oulipolaisten sääntöjen avulla esiin loihtima maailma näyttäytyy hyvin konkreettisena absurdien tapahtumien sarjana. Kirjan lukemisesta välittyvä mielikuvituksen hohde on äkkiä poissa: äärimmäinen, ikuinen kilpailu ja nöyryytys voisi hyvinkin olla totta."

Un Finlandais volant à New York

Ranskalainen kääntäjä
Sébastien Cagnoli tulee
syyskuussa neljäksi
kuukaudeksi HCAS:n
kääntäjäresidenssiin.

Kiitos kääntäjä Sébastien Cagnolin ja FILI:n (Finnish Literature Exchange) tuen New Yorkin Lentävän suomalaisen sivut 1-23 ja synopsis ovat luettavissa myös ranskaksi.

Englanniksi käännösnäyte valmistui jo aiemmin Kristian Londonilta. Ranskaksi romaanin nimi on nyt Un Finlandais volant à New York ja englanniksi The First Flying Fin.

Cagnolin käännösnäytteessä romaani alkaa näin:

Samedi 15 janvier 1921

(Promené 2 h 10 en matinée)

Kolehmainen, citoyen américain : Hannes Kolehmainen, Marathon Champion, Is Now U.S. Citizen. Il fallut un certain temps à Hannes avant de percevoir la nouvelle en finnois dans sa tête. C’était donc vrai, puisque c’était imprimé noir sur blanc : le Finlandais Volant était devenu Hannes l’Américain.

The New York Times :

The champion marathon runner of the world became an American citizen yesterday afternoon. Hannes Peter Kolehmainen, who hung up a new world’s record when he covered the twenty-six and a fraction miles at the Olympic games in Antwerp in 2:32:35 4-5 last Summer, has run under the colors of his native State, Finland, for the last time.

« Couru sous les couleurs de la Finlande pour la dernière fois » ? De toute sa vie, aussi courte qu’elle fût encore, Hannes n’avait jamais oublié la Finlande : les journalistes l’ignoraient-ils ? Ou l’expression pour la

Cagnolin käännöksen
etusivun kuvassa
Kolehmainen voittaa
neljän mailin mestaruuden 
Lontoossa 1911.

dernière fois signifiait-elle qu’il était en bout de course ? En tout cas, le papier entendait bien montrer sous quel drapeau Kolehmainen était censé courir.

Devant la table de la cuisine, Hannes ramassa les miettes de brioche dans le creux de sa main et les envoya dans sa bouche. Puis il partit travailler. En chemin pour l’embarcadère de Staten Island, il imagina comment il allait raconterait cela à Alma, et dans quel sens la figure de sa femme s’allongerait...

Synopsis

En janvier 1921, alors qu’il vit à New York depuis quelques années, Hannes Kolehmainen se voit accorder à l’improviste la citoyenneté américaine. Pourtant, dès le mois de mai, il quittera les États-Unis pour rentrer en Finlande. En cinq mois, Hannes va devoir faire son choix entre deux pays, entre deux idéaux, et entre deux femmes.

Chapitre I : janvier. Sur Staten Island, Hannes apprend en lisant le New York Times qu’il vient d’être naturalisé. Sa femme Alma se réjouit de la nouvelle, sans savoir que Hannes a déjà promis de regagner son pays natal au lendemain de sa victoire aux Jeux olympiques d’Anvers en 1920. Née à New York, Alma ne parle pas le finnois, et elle ne voudra pas déménager avec son fils Hannes Chester. Le mois de janvier culmine avec la célébration de la naturalisation dans la maison flambant neuve de Hannes, qui réunit la plupart des personnages du roman.

II : février. Pour son travail de maçon, Hannes voyage en ferry entre Staten Island et Manhattan. Il a promis à Alma d’arrêter les compétitions, mais il continue de s’entraîner en cachette sur le chemin du travail. Sur le ferry, Hannes écrit un Carnet d’entraînement, qu’il compte publier avec son frère et entraîneur Viljami Kolehmainen. Sur le chantier, le socialiste Rautakorpi fait de la propagande. À Anvers, Hannes a trahi les ouvriers, auxquels le Komintern avait défendu de participer ; les coureurs Ville Ritola et Ville Kyrönen, qui habitent à New York, ne se sont pas rendus aux Olympiades capitalistes. Hannes est ami avec Ritola ; mais il n’a plus parlé avec le boulanger Kyrönen depuis qu’il lui a dérobé la victoire au semi-marathon de New York.

III : mars. Surgissant à la maison en pleine nuit, l’agitateur Rautakorpi explique qu’il vient aider Hannes car les camarades ont l’intention de se venger de sa trahison. Écoutant en cachette, Alma apprend le projet de déménagement en Finlande. Quand elle découvre aussi les entraînements secrets de son mari, elle quitte l’île pour rejoindre son père Jaakoppi. Chez Jaakoppi, on fête l’anniversaire de Martta, la plus jolie sœur d’Alma, où Hannes pense à apporter des fleurs. À Pâques, Hannes disparaît pendant dix jours. Alma lui pardonne le onzième jour.

IV : avril. Dès la fin de son chantier sur la Fifth Avenue, Hannes a disparu : il est parti demander la main de la jolie Martta. Ayant essuyé un refus, Hannes soigne sa déprime en se promenant. Après un accord où Alma lui permet de s’entraîner encore une fois pour le semi-marathon de New York, Hannes se prépare pour ce qui est alors la plus grande course de l’époque, avec Kyrönen pour principal concurrent. Dans le semi-marathon, ce paisible garçon du Savo se révèle un véritable tueur, pour qui le sport est un moyen de faire la guerre, un travail pour lequel le vainqueur doit obtenir un salaire, quitte à faire des paris. Quand Hannes est prêt à affronter cette guerre, on apprend que les sponsors de l’Evening Mail Modified Marathon ont disparu à cause de la prohibition entrée en vigueur au début de l’année 1920.

V : mai. Le dernier tableau se concentre sur la journée du 14 mai 1921, où Hannes, Alma et Hannes Chester embarquent à bord du navire Olympic. Alma est enceinte et part en voyage à cause de sa sœur Martta. Dans le port, les amis prennent congé, et le boulanger Kyrönen offre un pain de seigle en signe de pardon. Tandis que le navire passe par Ellis Island, Hannes se rappelle les temps difficiles de son arrivée en Amérique. Il parle déjà trop, craignant que les tueurs du Komintern attendent le traître au port. Dans ce cas, le domaine agricole offert par les Finlandais au champion olympique ne serait qu’une illusion perdue.

L’auteur

Le poète et prosateur finlandais Jouni Tossavainen est l’auteur de 22 ouvrages parus en Finlande. Parmi ses livres sur des thèmes sportifs, on peut mentionner : son premier recueil de poèmes, intitulé Le testament du coureur de fond (1985), ainsi que le recueil de nouvelles Marathon froid (2002) et le roman Un Finlandais volant à New York (2014).

Tossavainen vit dans la province finlandaise du Savo, à Kuopio, la ville d’où était originaire le coureur Hannes Kolehmainen, champion olympique et protagoniste du Finlandais volant à New York.

Tossavainen a travaillé à Kuopio pendant plus de dix ans comme journaliste avant de se consacrer à sa carrière d’écrivain en 2001. Sa poésie et sa prose ont été traduites en chinois, en anglais, en estonien, en allemand, en russe et en suédois.

Tossavainen est diplômé en littérature comparative des universités de Jyväskylä et de Tampere.

Juoksijat liikemiehinä | Runners as businessmen

"Kuvassa urheilu-uralta liikemiehiksi jatkaneet miestentarvikeliikkeen perustanut Paavo Nurmi (vas.) ja Hannes Kolehmainen (oik.) Kolehmaisen 60-vuotispäivillä vuonna 1949." Pressikuva: Urheilumuseon luvalla.

"Vaateliikkeen olin perustanut jo Berliinin olympiavuotena. Kolehmaisella oli urheilukauppansa, ja hän väitti, etteivät urheilijat saisi mistään niin halvalla laadukasta tavaraa kuin hänen puodistaan. En ollut entinen urheilija vaan nykyinen liikemies. Ryhdyin myymään vaatteita herroille, joiden ei tarvinnut hikoilla paitaansa märäksi ja joille ei tarvinnut selittää laadun hintaa. Liikkeeni laitoin Mikonkadulle, Kolehmaisen kauppaa paremmalle paikalle."
(Karo Hämäläinen: Yksin, WSOY 2015, 201)

Kuvataiteilija Erkki Soininen herättää paikkasidonnaisella Suurjuoksija Hannes Kolehmainen liikemiehenä 1924 - 53 - teoksellaan  Suomen 1912 maailmankartalle juosseen Hannes Kolehmaisen urheilukaupan eloon Helsinki City Marathonia edeltävällä viikolla 10. - 15.8.2015 Helsingin keskustassa.  Taiteilija liikkuu teoksineen Kaisaniemessä toimineen kolmen eri osoitteen välillä urheilukaupan silloisten aukioloaikojen mukaisesti.

Suurjuoksija Hannes Kolehmainen liikemiehenä 1924 - 53

10. - 15.8.2015

Mikonkatu 15 B; Kaisaniemenkatu 3; Kaisaniemenkatu 4

ma - pe  klo 9 - 17

la 9-15  

Visual artist Erkki Soininen brings the first Finnish athletics olympics gold medalist Hannes Kolehmainen´s sport shop back to life for the week before Helsinki City Marathon, 10.-15 of August 2015 in Helsinki city center with his site-specific work of art  Runner Hannes Kolehmainen as a businessman 1924 - 53. Soininen moves with his artwork between three locations of Kolehmainen´s sport shop, in accordance with the then opening hours of the shop.

Runner Hannes Kolehmainen as a businessman 1924 - 53 

10. - 15.8.2015

Mikonkatu 15 B; Kaisaniemenkatu 3; Kaisaniemenkatu 4

Mon - Fri  9am - 5pm

Sat 9am - 3pm

Nurmi pyyhki Kolehmaisen ajan historiaan

Karo Hämäläisen romaani Yksin  ilmestyy
10.8.2015.

Kirjailijan ja Parnasson tuottajan Karo Hämäläisen romaani Yksin (2015) liittyy Suomen tunnetuimman urheilijan Paavo Nurmen elämään. Yksin on tiettävästi vasta toinen kotimainen kaunokirjallinen teos, jossa oikeasti elänyt huippu-urheilija on päähenkilönä. Puolifiktiivisen elämäkerran Paavo Nurmi, juoksijain kuningas (1997) kirjoitti urheilutoimittaja Antero Raevuori. 

Kun edellisessä, ensimmäisessä kokonaisessa urheilufiktiossa New Yorkin Lentävä suomalainen (2014) päähenkilönä juoksi Hannes Kolehmainen, tarkensin Karo Hämäläiseltä muutaman urheiluromaaniin kuuluvan perusseikan, jotka näyttivät jääneen epäselviksi esimerkiksi Lentävän suomalaisen vastaanotossa, arvosteluissa, jutuissa ja niihin liittyneissä keskusteluissa.  

Romaanissa New Yorkin Lentävä suomalainen seikkailee myös Paavo Nurmi. Onko hän romaanisi Yksin päähenkilö?

Monessa mielessä kyse on samasta henkilöstä. Henkilöhistoria ja monet luonteenpiirteet muistuttavat kovin New Yorkin Lentävän suomalaisen Paavo Nurmea. Romaani on olennaisesti aina tulkinta. Siksi kyseessä ovat väistämättä eri henkilöt.

Jos päähenkilösi on sama Nurmi, poikkeaako hän siitä Lentävän suomalaisen Paavosta, jonka olet lukenut ja millä tavalla?

Yksin on Paavo Nurmen fiktiivinen omaelämäkerta. Se on siis Paavo Nurmen, vieläpä vanhan Paavo Nurmen puhetta ja muistoja. Hänen tulkintansa omasta itsestään varmasti poikkeaa neutraalin tulkitsijan, kuten objektiivisuuteen pyrkivän historioitsijan, näkemyksestä siitä, millainen Nurmen elämän on ollut.

Suhteessa tietokirjojen ja haastattelujen Nurmeen olen noudattanut samaa periaatetta kuin Wäinö Aaltonen veistäessään Paavo Nurmen patsasta – Aaltonenhan veisti Nurmen todellisuuden vastaisesti päkiäastujaksi: "Taideteoksen oma sisäinen liike pysähtyy ja rytmi särkyy, jos pysyy jyrkästi naturalismissa."

Oppiiko Yksin-romaanin Nurmi taalojen kasaan juoksemisen konstit Kolehmaisen veljeksiltä? Ja jos niin, miten hän jalostaa niitä konsteja eli taitoja eteenpäin, kivitaloiksi asti?

Yksin-romaanin Nurmelle erityisesti Hannes Kolehmainen on isä, jonka hän murhaa niin kuin pyrkii murhaamaan muutkin isänsä. Juoksuidoleiden Hannes Kolehmaisen ja Alfred Shrubbin kohdalla isänmurha tuntuu onnistuvan sillä, että Nurmi juoksee heiltä maailmanennätykset, mutta oman biologisen isän Johan Fredrik Nurmen kanssa kamppailu on vaikeampaan.

Isänmurhan teemaan kuuluu se, että Nurmi vähättelee isiltään saamiaan oppeja tai jättää ne mainitsematta luodessaan itsestään kuvaa, jossa hän on tehnyt uransa ja elämänsä romaanin nimen mukaisesti yksin. Romaanissa on kuvattu yksityiskohtaisesti, kuinka Paavo Nurmi rikkoo Tukholmassa Hannes Kolehmaisen samalla stadionilla kymmenen vuotta aiemmin juokseman maailmanennätyksen. Kohta kuvaa mielestäni hyvin romaanin minäkertojan suhtautumista esikuvaansa.

"Kirosin saksalaisen, ajattelin Kolehmaista. Näin hänen hymyilevät kasvonsa, lyhyen savolaisen vartensa ja kuhmuraiset polvensa. Hannes-hymy syöpyi aivoihini ja käski jalkojani liikkumaan. 

Viimeiselle kierrokselle läksin pahasti hänen aikaansa jäljessä, mutta hymy kivettyi päämääräkseni, vihani kohteeksi. Ajattelin Tukholman olympiastadionia kymmenen vuotta kaksi kuukautta ja kaksi päivää aiemmin. Muistin lapsuuden tiukat kilpajuoksut, joissa loppuspurttia ottaessani ajattelin olevani Kolehmainen, joka pinnistää itsestään irti vielä yhden nopeuden.

Viimeisellä kierroksella askeltani ei ajanut järki vaan tunne. Himo ja viha.

Taitoin kierroksen vain 63,8 sekunnissa. Pyyhin Kolehmaisen ajan historiaan reilun sekunnin erolla.

Kun kilpailun jälkeen kävelin pukusuojaan, jalat olivat oudon keveät ja pää tyhjä. Syyskuun aurinko paistoi viistosti stadionin katon kohdalla.

Olin omillani."

Toinen kuvaava kohta on kesältä 1932, jolloin Nurmi saa Hannes Kolehmaiselta Hannes-juoksukengät Viipurissa juostua maratonin olympiakatsastusta varten – tämä on historiallinen fakta. Eikä hän juokse niillä – mikä pitää edelleen paikkansa. Romaanissa Nurmi kertoo syyksi sen, että hänen mielestään Kolehmaisen olisi pitänyt antaa rahaa reklaamin vastineeksi. Myöhemmin Nurmi kehui julkisesti Hanneksia.

Yksin-romaanin minäkertojan suhtautumisen Hannes Kolehmaiseen kiteyttää virke: "Julkisesti kutsuin häntä Hannekseksi, mutta Kolehmainen hän minulle oli."

Rahapalkkiot poikivat pörssissä
Risto Rytin neuvoilla 

Paavo Nurmi oli ilman muuta ammattijuoksija, vaikka kisaili myös amatöörien kisoissa kuten olympialaisissa. Eikä hän suinkaan ollut ainutlaatuinen tapaus. Rahapalkkioiden vastaanotossa esikuvista ei taatusti ollut pulaa. Nurmi myös epäilemättä testasi amatööriammattilaisuuden rajaa, jos enää siitä edes muodonkaan vuoksi välitti.

Olennaista on, että Nurmi ryhtyi sijoittamaan rahojaan. Hän sai neuvoja Risto Rytiltä ja osti osakkeita Helsingin pörssistä. Pääoma juoksi hänelle markkoja samalla, kun hän juoksi lisää seteleitä. Selvästi positiivinen kassavirta ja taitava taseen sijoittaminen tuottivat tulosta. Nurmen sanottiin olleen aikanaan siitä poikkeuksellinen grynderi, että hän pystyi rakentamaan kivitalon Helsinkiin ilman vierasta pääomaa.

Omaa liikemiesuraansa Yksin-romaanin minäkertoja kuvaa kyynisesti: "Niin paljon vihasin häviämistä, että jäin rikkaanakin köyhäksi."

Millaiseen kerrontaratkaisuun olet päätynyt urheiluromaanissasi? Vai, onko jokin muu kuin urheiluromani tarkempi määritelmä teoksellesi?

Mietin eri kerrontaratkaisuja – pitkään harkitsin asetelmaa, jossa kertojana olisi ollut Ville Ritola –, mutta kun löysin vanhan Nurmen katkeroituneen ja samalla menneistä saavutuksistaan ylpeän äänen, ratkaisu oli selvä. Yksin on Paavo Nurmen fiktiivinen omaelämäkerta, vanhan Paavo Nurmen minämuotoinen tilinpäätös omasta elämästään.

Urheiluromaani on hyvä määre teokselle siinä kuin muutkin, onhan päähenkilö yksi maailmanhistorian menestyneimmistä yleisurheilijoista. Kuten romaaneissa on tapana, keskiössä ei kuitenkaan ole urheilu vaan ihminen.

Huippu-urheilu on "sivistynyttä sodankäyntiä"

Suomen hiihtoliiton Lahden vuosien lääkäri ja valmentaja Juha-Pekka Turpeinen tietää, että "meillä on avoin keskustelu huippu-urheiluista yhä käymättä", eikä Turpeinen itsekään käytä tietoisesti tai tiedostamatta sana doping urheilutoimittaja Ilkka Kulmalan haastattelussa "Lääkäri tietää kuinka urheilijoiden kovat koneet tehdään" (Savon Sanomat 13.7.2015, 16).

Kun Tahko Pihkala vertasi aikoinaan huippu-urheilua leikkisotaan, niin Turpeinen puhuu nyt 'sivistyneestä sodankäynnistä'.

"Sillä siitä ei päästä yli eikä ympäri, että urheilu ei ole ainoastaan niin kuin sota, vaan että se alkuperältään ja perusajatukseltaan on muinaisajan taisteluharjoitusta ja leikkisotaa, sääntöjen mukaiseksi sovitettua vain." (Tahko Pihkala, 1928,Urheilijan Joulu, 42)

"Huippu-urheilu ei ole tasa-arvon maailma. Se on sivistynyttä sodankäyntiä." (Juha-Pekka Turpeinen, 2015, SS, 16)

"Jos joku hipaisee sinua, ota se todesta kuin sota, jonka harjoittelua toisin keinoin urheilu on." (New Yorkin Lentävä suomalainen, 2014, 350)

Kestävyysjuoksun historian arvostelu

Erkki Vettenniemi

Suomalaisen kestävyysjuoksun historia

SKS 2014, 336 s.

Suomalaisen huippu-urheilun komein kaari alkaa Hannes Kolehmaisesta ja loppuu joko Kaarlo Maaninkaan tai Martti Vainioon. Kaari on niin pitkä, että tähän päivään mennessä se ei ole mahtunut yhteen kirjaan. Ja kun tietokirjailija ja tutkija Erkki Vettenniemi lopulta kertoo koko kotimaisen kestävyysjuoksun historian, käytettävissä on vain 336 sivua.

Jälkisanoissaan Vettenniemi toteaakin, että hänen tiivistämänsä tarina on "muuan mahdollinen näkemys". Ennen muuta tiivistämistä helpotti se, että Vettenniemi rajaa urheilun muusta yhteiskunnasta erilliseksi ”saarekkeeksi”. Näin kerrottuna juoksuharrastus sikisi yksittäisen nuorukaisen oikusta, eikä esimerkiksi vakavamielisenä sosiaalisen nousun yrityksenä. Joidenkin tutkijoiden yhteiskunnalliset selitysmallit eivät nimittäin Vettenniemen mielestä löydä urheilusta juuri muuta kuin teorian:

"Suomalainen juoksu-urheilun aaltoliike on siten ymmärrettävä mieluummin yksilötason motivaation ja harjoittelutaidon kehittyneisyyden kuin tärkeilevien teorioiden kautta." (322)

Vettenniemen teoriaa tukee Lasse Virénin tarina. Meksikon vuoden 1968 pettymysten jälkeen, kuka uskoi Suomeen palkatun valmentajan Arthur Lydiardin sanoja noin kolmesta vuodesta, jotka tarvitaan huipulle nousemiseen. Uskoiko Lassekaan kolmantena vuotena 1971 EM-tappioidensa jälkeen, mutta nuorukainen jatkoi omaa, Lydiardin ja Rolf Haikkolan neuvomaa polkua, ja neljäntenä kesänä hän oli maailman paras. Jossain lähiössä saattaa joku Lasse tälläkin hetkellä ravata pururataa ja ottaa olympiakultaa Tokiossa 2020, niin kuin Virén lopetti suomalaisen kestävyysjuoksun 36-vuotisen korpivaelluksen Münchenissä 1972.

Poistamalla urheilusta yhteiskunnallisuuden ja riisumalla viitteet, joita Vettenniemen edelliseen juoksukirjaan Joutavan juoksun jäljillä kertyi peräti 1 637, kestävyysjuoksun historia tiivistyy, mutta ei mahdu kansien väliin ilman näkemystä. Vaikkapa sitä, että maassamme viitteet olisivat Vettenniemen laskelmien mukaan kiinnostaneet ’viittä urheiluhistoriaan vakavassa mielessä suhtautuvaa henkilöä’.

Näin kapeassa, alle 350 sivun raossa kirjoittajan on oikaistava monessa historian mutkassa. Siksi Vettenniemi harmittelee, että ei valinnut yksikön ensimmäistä persoonaa kertojakseen. Toinen harmi selvisi Helsingin kirjamessujen lavalla, jossa kirjailija kertoi alun perin suunnitelleensa kirjaa Viljami Kolehmaisesta. Teos ei vaan mahtunut kustantajan uuteen linjaan. (Samalla tavalla SKS:n linjalta tipahti Siltalan julkaisema Matti Kuusen noin 800-sivuinen elämäkerta, josta olisi pitänyt ottaa puolet pois.)

Näkemystä on tarvittu varsinkin teoksen rungon valamisessa. Vettenniemi on paaluttanut talonsa neljän pääluvun varaan. ”Lentävät veljekset” vaihtuu Antwerpenin 1920 olympialaisten kohdalla kestävyysjuoksumme ensimmäiseksi nousukaudeksi ”Juoksijoitten loihdittu maa”, joka loppuu sotaan. Kolmas luku ”Entisten juoksijoitten maa” päättyy Jouko Kuhan vuoden 1968 maailmanennätykseen, josta alkaa toinen nousu ja viimein pääluku ”Punasolujen pauloissa”.

Rajauksen jälkeen persoonallista näkemystä vahvistaa kirjan aloitus, jonka voi lukea kestävyysjuoksumme toisen nousun alkutahdeiksi tai lopuksi. Nämäkin tiedot ovat olleet kaikkien käytettävissä, mutta kuka muu kuin Vettenniemi osaisi yhdistää ne tällä tavalla. (Juoksuhistoriaa katkovat tietoiskutyyppiset poikkeamat polulta. Ainakin minulle on jäänyt tuntemattomaksi juoksijaksi esimerkiksi Kolehmais-veljesten edeltäjä Ravalj-Matti, joka voitti hevoskilpailuja Kuopion seudulla jo 1800-luvun puolivälissä. Kuka muistaa sitäkään, että ”kestävyysjuoksun luvatussa maassa ei ollut muille kuin huipuille suunnattuja koitoksia ennen lokakuuta 1967”? Silloin juostiin I Impivaaran juoksu.)

Kun Hanneksen veljen Viljami Kolehmaisen vaimo Betty pyysi lupaa ripotella Floridassa kuolleen miehensä tuhkat Väinölänniemen urheilukentälle, kuopiolaiset alkoivat kierrellä ja kiemurrella. Kirkkoherra kielteli, vaikka Väinölänniemellä oli ollut hautausmaa ‒ tosin tätä ei kerrota Vettenniemen kirjassakaan. Mutta niemellä juoksee Hannes pronssipatsaana, ja kuopiolaisilla on nyt urheiluhistorian ymmärtämättömyydestään huolimatta kunnia olla kestävyysjuoksumme alku- ja loppupiste Suomen ensimmäisessä juoksuhistoriassa.

Kun Kuopion läänihallitus lopulta kielsi ripottelemasta Viljamin tuhkia urheilukentälle 18.8.1968, Kuha oli juossut edellisenä päivänä 3000 metrin esteiden maailmanennätyksen Tukholmassa. Siitä alkoi kestävyysjuoksumme toinen nousu, joka loppui Maaningan Moskovan olympiamitaliin tai Vainion vuoden 1984 dopingkäryyn. Sen jälkeen juoksijat ovat voineet tiputella tuhkaa niskaansa. Janne Holménin ja Jukka Keskisalon juoksut ovat jääneet valopilkuiksi, kun 5 000 ja 10 000 metrin ennätykset ovat edelleen Vainion nimissä ja 1930-luvun ajoilla voitettaisiin Kalevan kisoissa.

Vettenniemen näkemykseen liittyy myös kirjan uutinen, joka sekin juoksuttaa juonta tiiviimmäksi. Nimittäin Hannes ei juossut Suomea maailmankartalle, vaan hänen vanhempi veljensä ja valmentajansa Viljami eli Vili taikka Wiljam, joka muutti Amerikkaan ammattilaisjuoksijaksi kaksi vuotta ennen Hannesta. New Yorkissa Lentäväksi suomalaiseksi nimitettiin ensin Wiljamia sitten vasta Hannesta, jonka kautta Vilin neuvoja sai myös Paavo Nurmi Turkuun.

Vili siis juoksi Suomen maailmankartalle ja juoksee kasaan Vettenniemen historiaa, mutta sankarin yhteiskunnallisuus tuottaa kerrontaan kiemuroita. Vili on kyllä Vettenniemen mukaan "työväenaatteen mies" ja "jonkun sortin sosialisti", mutta hänen Kuopioon perustamansa ensimmäinen työväenurheiluseura Riento sivuutetaan. Hanneksen toiseen työväenurheiluseuraan Helsingin Jyryyn liittyvä työmaalta erottaminen johtaakin näin kummalliseen selitykseen: "Kenties hän pyysi saada tulla erotetuksi." (38)

Urheilua ympäröivään yhteiskuntaan liittyy raha, jonka takia Viljamia ei koskaan palkattu valmentajaksi Suomeen. Viljamilla ei ollut vara tehdä töitä niillä nimellisillä matkakorvauksilla, jotka Nurmi sai valmentaessaan Suomen juoksijoita Berliinin kisoihin 1936. Eikä Paavokaan Berliinin jälkeen ollut kovin innostunut näistä ilmaisurakoista. Samasta syystä kuin Viljami intervalliharjoittelun isä Mihály Iglói jäi tulematta Suomeen 1960-luvun alussa, ja vasta Lydiardin arvioitiin ansaitsevan jotain muuta kuin lämmintä kättä.

Tutkija Ossi Viidan väitöskirjassa Hymyilevä Hannes (2003) olympiavoittaja Kolehmainen ei hanki Yhdysvaltain kansalaisoikeuksia asuessaan New Yorkissa 1912‒1921. Oikaistuaan tämän virheen Vettenniemi toteaa:

"Ilmeisesti kukaan perheen ulkopuolinen ei tullut tietämään, että Hannes otti vaivihkaa maan kansalaisuuden ennen kuin rupesi opettelemaan talonpoikaista elämäntapaa Varsinais-Suomen lakeuksilla.” (78)

Kuitenkin Suomen Urheilulehdessä julkaistiin keväällä 1921 pieni juttu ”Hannes – USA:n kansalainen”. Uutinen päättyy kommenttiin: ”Amerikkalaisten ilon särpimeksi sopii huomauttaa olympialaisia kisoja koskevasta säännöstä, joka sisältää että henkilö, joka kerran on edustanut jotakin kansallisuutta olympialaisissa kisoissa, ei voi edustaa mitään muuta kansaa toisissa kisoissa. Ei ole siis pelättävissä, ettei Hannes edelleenkin voisi edustaa Suomea, jos niiksi tulee.”

Vaikka Vettenniemi pitää urheilua omana ”saarekkeenaan”, hän ei jatka urheilun hyvää kertomusta. Hän ironisoi Tahko Pihkalan ”kansallisromanttista sielua” ja muita ”nostalgiaan taipuvaisia tahoja”. Ja ennen muuta Vettenniemi nostaa esiin maamme ensimmäisiä sekuntijuoksuja järjestäneen Viktor Heikelin, joka Nurmen Pariisin voittojen jälkeen alkoi puhua ”niin sanotuista olympialaisista”.

Helleenien ihailija Heikel piti jo Pariisin olympialaisia 1924 massoille suunnattuna sirkuksena, voimanäytteinä, jotka eivät ole ihmisarvolle sopivia. Heikel sai tietysti kimppuunsa sen ajan urheilupropagandistit, Pihkalan ja Martti Jukolan, jotka olisivat näitä nykyajan liikkumattoman kansan liikuttajia, urheilun hyvän kertomuksen jatkajia. Nurmi esitti 1970-luvun alussa yhtä ankaraa arvostelua urheilun sieluttomista arvoista kuin Heikel, joka nimitti Nurmea juoksukoneeksi Pariisin olympiavoittojen jälkeen.

Suomalaisen juoksupuheen lajityypin, selittelyn, alkupisteen Vettenniemi asettaa Lontoon olympialaisiin 1948. Aikaisempiin häviäjiin kansan raivo ei kohdistunut yhtä ankarasti kuin Viljo Heinoon, jonka oli löydettävä selitys tappiolleen englantilaisesta keittiöstä. Ruoka ei sopinut hänen vatsalleen. Seuraava selitysklassikko on Mikko Ala-Leppilammen EM-kisoista 1965. Anemian sijasta Mikko syytti epäedullista tyyliään, juoksuasento oli jämähtänyt pystyyn: ”Kenties sekunnit kävisivät karisemaan vartaloa kallistamalla?’Jotain uutta on tehtävä.’” (220)

Humoristisen vartalon kallistelun sijasta verbaaliseen ylenantoon Ala-Leppilampi syyllistyi Vettenniemen mielestä Hymyn 1981 joulunumerossa kertoessaan kolmesta veritankkauksestaan, joilla hän syyllisti kaikki 1970-luvun nousukauden sankarit. Dopingia Vettenniemi on tutkinut tarkemmin kirjoissaan Piikit ja pillerit (2009) ja Lahden ansa (2012).

Piristeitä otettiin jo 1800-luvulla. Samana vuonna 1898, kun kuusipiikkisiä piikkareita käytettiin ensimmäisen kerran, Bayern markkinoi heroiinia uni- ja yskänlääkkeenä, joka sopi lapsillekin. Toista maailmansotaa edeltävältä ajalta Vettenniemi lainaa ruotsalaisen huippujuoksijan Edvin Widenin todistusta siitä, että amfetamiinivalmisteet olivat kovassa kurssissa heti 1930-luvulla, ja sodan jälkeen nautittiin ainakin saksalaiskeksintö pervitiinistä, metamfetamiinista.

Vettenniemen historian mukaan käytännössä kaikki huippujuoksijat ovat syyllistyneet vilppiin. Viljam Kolehmainen oli harvoja poikkeuksia, koska ammattilaisjuoksijana hänen ei tarvinnut sotkeutua salakähmäisiin sopimuksiin eikä pimeisiin palkkioihin:

”Jos siis suomalaisen juoksu-urheilun rehtiydestä kannetaan huolta, tilinteon tulisi käynnistyä räikeistä raharikkeistä eikä legitiimistä veriterapiasta. Ja silloinkin olisi tähdennettävä, että jokainen amatööripykälän velvoittavuus murrettiin ensin ulkomailla, sitten vasta Suomessa, modernin urheilun reunavaltiossa.” (313)

Kestävyysjuoksumme vuoristorata on Vettenniemen mielestä johtanut monttuun, ilmeisen lopulliseen hautaan. Jos Väinölänniemelle ei ripoteltu Viljamin tuhkia, niin joka tapauksessa urheilupyhäkkö on vähitellen palaamassa hautausmaaksi. Kenttä on pääsääntöisesti tyhjä, jokasään juoksuradoilla ei näy edes hölkkääjiä, vaikka Vettenniemen päättää historiansa sanoilla: ”Lentävien suomalaisten maasta on tullut uudella vuosisadalla hiipivien hölkkäreiden valtakunta.” (318)

Voi tietysti käydä niinkin, että jalkaurheilut palaavat 1800-luvun ammattimaisten taitojuoksijoiden (Kunstläufer) aikaan. Jos historia toistaa itseään, älytekstiileissään hiipivää tv-kansaa viihdyttäviä rataravureita kirittävät pian sähköiset jänikset tai elävät hevoset selässään partaisia naisia ja muita ilvehtijöitä. Veikkaamaan päästään dopingin vaikutuksista, kun paremmin pärjänneille annetaan lähtöviivalla vähemmän piikkejä ja pillereitä kuin huonompia tuloksia taivaltaneille juoksutaiteilijoille. 

(Jouni Tossavainen: "Vili juoksi Suomen maailmankartalle", Kritiikki XI, 92‒ 95)

1) Paavo Nurmi 2) Lauri Pihkala

Kestävyysjuoksun huiput  Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historian (2014) henkilöhakemiston sivumainintojen perusteella.

Juoksijat

Nurmi, Paavo 102

Kolehmainen, Hannes 60

Kolehmainen, Viljam 39

Virén, Lasse 36

Ritola, Ville 24

Kolehmainen, Tatu 23

Zátopek, Emil 23

Vasala, Pekka 21

Väätäinen, Juha 21

Päivärinta, Pekka 18

Mäki, Taisto 14

Salminen, Ilmari 14

Wide, Edvin 14

Larva, Harri 13

Bouin, Jean 18

Iso-Hollo, Volmari 18

Vainio, Martti 10

Valmentajat

Pihkala, Lauri 43

Lydiard, Arthur 11

Haikkola, Rolf 10

Robertson, Lawson 7

Posti, Hannu 6

Elevaara, Jouko 5

Toimittajat

Pihkala, Lauri 43

Jukola, Martti 22

Kolkka, Sulo 22

Melart, Juhani 8

Kukkonen, Anssi 5

Noponen, Paavo 5

Tiilikainen, Pekka 1

Synopsis: The First Finn to Fly

(original title: New Yorkin Lentävä suomalainen, 2014. Translation: Kristian London) 

The novel begins as Olympic champion Hannes Kolehmainen (1880‒1966), a Finn and resident of New York, discovers he has unexpectedly been granted US citizenship. It is the end of January 1921, but by May, Kolehmainen, the first of several runners to be known as the Flying Finn, moves back to Finland. During the intervening five months, Hannes must choose between two countries, two ideologies, and two women.  

I: January. Hannes learns that he has been granted US citizenship from an article in the New York Times. His wife Alma is thrilled, unaware that after his marathon victory at the previous year’s Olympics in Antwerp, Hannes made a promise to return to his homeland. American-born Alma speaks no Finnish and has no desire to Finland with the couple’s son, Hannes Chester. January comes to a close at the family’s newly-built home on Staten Island, with a party celebrating Hannes’ citizenship that is attended by most of the novel’s characters.

II: February. Hannes makes the daily ferry ride from Staten Island to Manhattan, where he works as a bricklayer. Despite promising to Alma that he will quit competing, Hannes trains secretly during his commute. On the ferry, Hannes writes a Training Guide, which he intends on publishing with his coach and brother, Viljami Kolehmainen. Rautakorpi, a socialist, is agitating on the job site. The Comintern had forbidden workers from participating in the capitalists’ Olympics in Antwerp, and fellow runners and New York residents Ville Ritola and Ville Kyrönen had complied with this order, while Hannes had not. Ritola and Hannes are friends, but Hannes hasn’t spoken with the baker Kyrönen since his comrade claimed the victory in the New York marathon.

III: March. Rautakorpi visits the Kohlemainens one night and informs Hannes that without his assistance, Hannes’ comrades will avenge his betrayal. Eavesdropping, Alma learns about the move to Finland, and when her husband’s secret training also comes out, she leaves Hannes and returns to her father’s Jaakopi’s home. At Jaakopi’s house, the family celebrates Alma’s prettiest sister’s Martta’s birthday; Hannes remembers to bring her flowers. On Easter Hannes disappears for ten days. On the eleventh, Alma forgives him.

IV: April.  One day after finishing a bricklaying job on Fifth Avenue, Hannes disappears and goes off to court the beautiful Martta, who rejects him. Hannes’ cure for his dejection is walking. After making up with Alma, who grants him permission to run the New York marathon, Hannes trains for the greatest race of his day, focusing on his main opponent Kyrönen. During the marathon, the quiet Finn transforms into a killer: athletics are warfare fought with the weapons of body and spirit, and one’s work must be compensated, through betting if no other way. But Hannes’ hopes are dashed when it turns out that the sponsors of The Evening Mail Modified Marathon have disappeared, thanks to Prohibition, which has been in force for a year.

V: May. The final scene takes place on May 14, 1921, the day when Hannes, Alma and Hannes Chester board the Olympic. The pregnant Alma embarks on the journey because of her sister Martta. The family bids farewell to friends at the harbor, and Kyrönen gives them a loaf of rye bread as a peace offering. As the vessel passes Ellis Island, Hannes recounts his grim arrival in America. He talks too much in general, fearful that the Comintern assassins are lying in wait at the end of their voyage. If so, his dream of tilling the soil at the farm the Finns gave their champion will remain that – a dream.

Keywords: Kolehmainen, New York, Staten Island, running, marathon, athletics, sport, Olympics, emigration, socialism, Finland